Eleanor Longden
4,416,757 views • 14:17

Kun lähdin kotoa aloittaakseni yliopiston, päivä oli kirkas ja toivoa täynnä. Olin pärjännyt koulussa hyvin ja minulta odotettiin paljon. Astuin riemuiten opiskelijaelämään, johon kuuluivat luennot, bileet ja liikennemerkkivarkaudet.

Ulkonäkö toki voi pettää. Tietyssä määrin tämä persoona, eloisa ja energinen luennoilla kävijä ja liikennemerkkien varastaja, oli hyvin rakennettu ja vakuuttava kulissi. Sisimmässäni olin syvästi onneton, epävarma ja perustavanlaatuisesti peloissani — pelkäsin muita ihmisiä, tulevaisuutta, epäonnistumista ja tyhjyyttä, jonka tunsin sisälläni. Mutta kätkin pelkoni taitavasti. Ulospäin vaikutin ihmiseltä, jolla oli kaikkea mitä voi toivoa ja tavoitella. Tämä kuvitelma haavoittumattomuudesta oli niin täydellinen, että huijasin itseänikin, ja kun ensimmäinen lukukausi päättyi ja toinen alkoi, kukaan ei olisi voinut ennustaa, mitä kohta tapahtuisi.

Olin lähdössä seminaarista kun se alkoi. Hyräilin itsekseni ja kaivelin laukkuani kuten aina ennenkin, kun yhtäkkiä kuulin äänen toteavan tyynesti: "Hän on lähdössä huoneesta."

Katsoin ympärilleni. En nähnyt ketään, mutten ollut voinut kuulla väärin, toteamus oli niin selkeä ja tarmokas. Järkyttyneenä jätin kirjani portaille ja kiiruhdin kotiin. Siinä se oli taas: "Hän avaa ovea."

Siitä se alkoi. Ääni oli saapunut. Ja ääni oli sinnikäs, päivä- ja viikkokausia se selitti kolmannessa persoonassa kaiken mitä tein.

"Hän on menossa kirjastoon."

"Hän on menossa luennolle."

Ääni oli neutraali ja tyyni, jonkin ajan päästä jopa hämmentävän toverillinen ja rauhoittava, vaikka huomasinkin että sen tyyni ulkokuori joskus rikkoutui ja se heijasti välillä tunteita, joita en itse näyttänyt muille. Jos esimerkiksi olin vihainen ja minun piti kätkeä se, kuten usein kävi, koska olin taitava peittämään todelliset tunteeni, ääni kuulosti turhautuneelta. Muutoin se ei ollut uhkaava eikä levottomuutta herättävä, joskin jo silloin oli selvää, että se halusi kertoa minulle jotain tunteistani, erityisesti tunteista, jotka olivat etäällä ja saavuttamattomissa.

Silloin tein kohtalokkaan virheen. Kerroin ystävälleni äänestä, ja hän kauhistui. Hienovarainen ehdollistaminen oli alkanut. Aloin ymmärtää, että normaalit ihmiset eivät kuule ääniä, ja se että minä kuulin, tarkoitti että jotain oli pahasti pielessä. Sellainen pelko ja epäluottamus oli tarttuvaa. Äkkiä ääni ei tuntunutkaan niin hyväntahtoiselta kuin ennen. Kun ystäväni vaati minua menemään lääkäriin, tottelin kiltisti, mikä osoittautui toiseksi virheeksi.

Koetin kertoa yliopiston lääkärille siitä, mitkä mielestäni olivat oikeita ongelmia: ahdistus, arvottomuuden tunne, huolet tulevaisuudesta. Hän oli tylsistyneen välinpitämätön, kunnes mainitsin äänen. Silloin hän pudotti kynänsä, pyörähti ympäri ja alkoi esittää minulle kysymyksiä oikeasti kiinnostuneena. Täytyy myöntää, että kaipasin epätoivoisesti apua, joten aloin kertoa hänelle oudosta selostajastani. Toivon, että ääni olisi silloin sanonut: "Hän kaivaa omaa hautaansa."

Sain lähetteen psykiatrille, joka hänkin suhtautui äänen olemassaoloon ankarasti ja tulkitsi kaikki sanomiseni piilevän mielipuolisuuden linssien läpi. Olin esimerkiksi mukana opiskelijatelevisiossa, joka lähetti uutiskoosteita kampukselle. Kun eräs tapaamisista venyi, sanoin: "Anteeksi, täytyy lähteä lukemaan kello kuuden uutiset." Nyt potilastiedoissani lukee, että Eleanorilla on harhoja siitä, että hän on TV-uutisankkuri.

Siinä vaiheessa tapahtumat alkoivat nopeasti vyöryä ylitseni. Ensimmäinen sairaalaan joutuminen, sitten skitsofreniadiagnoosi, ja sitten, kaikkein pahimpana, myrkyllinen ja kiduttava toivottomuuden, nöyryytyksen ja avuttomuuden tunne itseni ja tulevaisuuteni suhteen.

Mutta koska minua oli kehotettu suhtautumaan ääneen oireena eikä kokemuksena, pelkoni ja vastustukseni sitä kohtaan voimistuivat. Pohjimmiltaan tämä tarkoitti, että otin hyökkäävän asenteen mieltäni kohtaan, kävin kuin henkistä sisällissotaa, ja tämä sai vuorostaan äänien määrän kasvamaan ja niistä tuli vihamielisiä ja uhkaavia. Avuttomana ja toivottomana aloin vetäytyä tähän painajaismaiseen sisäiseen maailmaan, jossa äänien kohtalona oli muuttua sekä syyttäjikseni että ainoiksi kumppaneikseni. Ne sanoivat minulle esimerkiksi, että jos todistaisin olevani niiden avun arvoinen, ne voisivat muuttaa elämäni ennalleen. Ne antoivat minulle aina vain omituisempia tehtäviä, eräänlaisia Herkuleen ponnistuksia. Ne alkoivat melko pienestä, esimerkiksi kolmen hiuksen irtivetämisestä. Hiljalleen ne menivät pidemmälle, huipentuen käskyihin vahingoittaa itseäni ja erityisen dramaattiseen ohjeeseen:

"Näetkö tuon opettajan tuolla? Näetkö tuon vesilasin? Kaada vesilasi opettajan päälle opiskelijoiden edessä."

Niin itse asiassa teinkin, mikä ei tietenkään parantanut välejäni opettajiin.

Pelon, välttelyn, epäluottamuksen ja väärinymmärrysten kierre oli lähtenyt käyntiin, ja tunsin itseni voimattomaksi tässä taistelussa eikä minkäänlainen rauha tai sovinto näyttänyt mahdolliselta.

Kaksi vuotta myöhemmin tilani oli hirvittävän paljon huonompi. Minulla oli koko hurja oireskaala: kauhistuttavia ääniä, irvokkaita näkyjä, outoja, vaikeasti käsiteltäviä harhoja. Mielenterveyteni tila oli aiheuttanut syrjintää, solvauksia sekä fyysistä ja seksuaalista pahoinpitelyä. Psykiatrini oli sanonut minulle: "Eleanor, olisi parempi jos sinulla olisi syöpä, koska syöpä on helpompi parantaa kuin skitsofrenia." Minut oli diagnosoitu, huumattu ja jätetty heitteille ja nyt äänet piinasivat minua niin paljon, että yritin porata reiän päähäni, jotta saisin ne ulos.

Kun nyt muistelen noiden vuosien tuhoisuutta ja epätoivoa, minusta tuntuu että joku kuoli silloin, mutta joku toinen silti pelastui. Rikkinäinen ja ahdistunut ihminen aloitti tuon matkan, mutta ihminen joka sieltä palasi oli selviytyjä, joka lopulta kasvaisi henkilöksi, joka minusta oli määrä tulla.

Monet ihmiset ovat vahingoittaneet minua elämäni aikana ja muistan heidät kaikki, mutta muistot ovat haaleita verrattuna muistoihin ihmisistä, jotka ovat auttaneet minua. Muut selviytyjät, muut äänien kuulijat, toverit ja yhteistyökumppanit; äiti joka ei koskaan luovuttanut suhteeni, joka tiesi että jonakin päivänä palaisin hänen luokseen ja oli valmis odottamaan minua niin kauan kuin se vaatisi; lääkäri joka työskenteli kanssani vain lyhyen aikaa, mutta vahvisti uskoa siihen, että parantuminen oli sekä mahdollista että vääjäämätöntä, ja joka kertoi kauhistuneelle perheelleni yhden pahan takaiskuvaiheen aikana: "Älkää menettäkö toivoa. Uskon, että Eleanor selviää tästä. Joskus lunta sataa niinkin myöhään kuin toukokuussa, mutta kesä tulee aina lopulta."

En pysty neljässätoista minuutissa kunnolla kiittämään noita hyviä ja anteliaita ihmisiä, jotka taistelivat kanssani ja puolestani ja odottivat paluutani tuosta tuskallisesta, yksinäisestä paikasta. Yhdessä he loivat rohkeutta, luovuutta, rehellisyyttä ja järkkymätöntä uskoa siihen, että pirstoutunut minuuteni voisi parantua ja eheytyä. Olen sanonut, että nämä ihmiset pelastivat minut. Nyt tiedän että he tekivät jotain vielä tärkeämpää: he antoivat minulle voiman pelastaa itseni ja mikä tärkeintä, he auttoivat minua ymmärtämään asian, jota olin aina epäillytkin: ääneni olivat merkityksellinen vastine traumaattisiin kokemuksiin, erityisesti lapsuuden tapahtumiin, eivätkä ne siis olleet vihollisiani vaan ne auttoivat ymmärtämään ja ratkaisemaan tunne-elämän ongelmia.

Ensin tätä oli hyvin vaikea uskoa, erityisesti koska äänet tuntuivat niin vihamielisiltä ja uhkaavilta, joten tärkeä ensimmäinen askel oli oppia erottamaan vertauskuvallinen merkitys siitä, mitä olin aiemmin pitänyt kirjaimellisena totuutena. Esimerkiksi äänet, jotka uhkasivat hyökätä kotini kimppuun, opin tulkitsemaan omien pelkojeni ja epävarmuuteni ilmentyminä oikean vaaran sijasta.

Aluksi olisin uskonut niitä. Muistan vartioineeni eräänä yönä vanhempieni huoneen edessä suojellakseni heitä äänten uhkauksilta, joita pidin todellisina. Koska itseni vahingoittaminen oli ollut paha ongelma, melkein kaikki veitset talossa oli kätketty, joten aseistin itseni muovihaarukalla ja istuin huoneen ulkopuolella haarukkaa puristaen ja valmiina toimintaan, jos jotain tapahtuisi. Se oli kuin, "Älä ala minulle. Minulla on muovihaarukka!" Hyvä strategia.

Myöhempi ja paljon hyödyllisempi reaktio oli yrittää tulkita viesti sanojen takana, eli kun äänet varoittivat minua lähtemästä talosta, kiitin niitä huomioni suuntaamisesta turvattomaan olooni — jos olin tietoinen siitä, pystyin tekemään sille jotain — ja vakuutin sekä äänille että itselleni että olimme turvassa eikä enää tarvinnut pelätä. Asetin äänille rajoja ja pyrin keskustelemaan niiden kanssa jämäkästi mutta kunnioittavasti. Tästä vakiintui hidas yhteydenpidon ja yhteistyön prosessi, jossa opimme työskentelemään yhdessä ja tukemaan toisiamme.

Kaiken tämän läpikäytyäni ymmärsin lopulta, että jokainen ääni oli läheisesti yhteydessä eri puoliin itsessäni, ja jokainen niistä kantoi hukuttavia tunteita, joita en ollut koskaan pystynyt käymään läpi tai selvittämään: muistoja seksuaalisista traumoista ja hyväksikäytöstä, vihasta, häpeästä, syyllisyydestä, arvottomuuden tunteesta. Äänet tulivat tuskan tilalle ja antoivat sille sanat, ja kenties yksi suurimpia paljastuksia oli, kun käsitin että vihamielisimmät ja hyökkäävimmät äänet edustivat niitä minuuteni osia, joita oli satutettu syvimmin. Siksi nämä äänet tarvitsivat kaikista eniten myötätuntoa ja välittämistä.

Tällä tiedolla varustettuna pystyin lopulta kokoamaan yhteen pirstoutuneen minuuteni, jossa kutakin pirstaletta edusti eri ääni, luovuin vähitellen kaikesta lääkityksestä ja palasin psykiatrian pariin, nyt tosin toiselta puolelta katsoen. Valmistuin vihdoin kymmenen vuotta ensimmäisen äänen kuulemisen jälkeen, parhain arvosanoin mitä yliopisto oli koskaan psykologiassa myöntänyt. Vuoden päästä suoritin parhaan maisterintutkinnon. Ei hassummin hullulta, vai mitä? Itse asiassa yksi äänistä saneli vastaukset minulle tentissä, mikä ehkä teknisesti ottaen lasketaan huijaukseksi.

(Naurua)

Rehellisesti sanottuna, joskus nautin äänien huomiosta. Kuten Oscar Wilde on sanonut, yksi asia on pahempi kuin olla puheenaihe; ettei ole puheenaihe. Salakuuntelussa kehittyy myös hyväksi, koska voi kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa. Ei se siis ole pelkästään huono asia.

Olin mielenterveystyössä, puhuin konferensseissa, julkaisin kirjan lukuja ja tieteellisiä artikkeleita, ja vakuutin, ja vakuutan edelleen, seuraavan asian merkityksellisyyttä: psykiatrian tärkeä kysymys ei ole "mitä vikaa sinussa on", vaan "mitä sinulle tapahtui". Ja kaiken aikaa kuuntelin ääniäni, joiden kanssa olin vihdoin oppinut elämään rauhassa ja jotka vuorostaan heijastelivat kasvavaa myötätuntoa, hyväksyntää ja kunnioitusta itseäni kohtaan. Muistan kaikkein liikuttavimman poikkeuksellisen hetken, kun olin tukena nuorelle naiselle, jota äänet piinasivat, ja tulin ensimmäistä kertaa täysin tietoiseksi siitä, etten enää tuntenut itse samoin vaan pystyin vihdoin auttamaan muita samassa tilanteessa olevia.

Olen ylpeä siitä, että olen mukana Intervoicessa, joka hallinnoi International Hearing Voices Movementia [kansainvälinen äänienkuulemisliike]. Liikkeen syntyyn on vaikuttanut professori Marius Rommen ja tohtori Sandra Escherin työ, joka esittää äänten kuulemisen selviytymisstrategiana, järkevänä reaktiona järjettömiin olosuhteisiin. Äänet eivät ole skitsofrenian poikkeava oire, jota tulee sietää, vaan monimutkainen, merkityksellinen kokemus, jota tulee tutkia. Yhdessä visioimme ja luomme yhteiskuntaa, joka ymmärtää ja kunnioittaa äänten kuulemista, tukee ääniä kuulevien ihmisten tarpeita ja arvostaa heitä täysivaltaisina kansalaisina. Tällainen yhteiskunta on mahdollinen ja se on jo muodostumassa. Chavezia mukaillen, kun yhteiskunnallinen muutos alkaa, sitä ei voi kumota. Ylpeyttä tuntevaa ihmistä ei voi nöyryyttää. Ei voi sortaa ihmisiä, jotka ovat lakanneet pelkäämästä.

Minulle Hearing Voices Movementin saavutukset ovat muistutus siitä, että myötätunto, toveruus, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ovat enemmän kuin sanoja; ne ovat vakaumusta ja uskoa, ja usko voi muuttaa maailmaa. Kuluneen 20 vuoden aikana Hearing Voices Movement on perustanut äänten kuulijoiden verkostoja 26 maahan viidessä maanosassa. Verkostot tekevät työtä edistääkseen henkisesti kärsivien ihmisten ihmisarvoa, solidaarisuutta ja voimaantumista, luodakseen uuden toivoa herättävän kielen ja toimintamallin, jonka keskiössä on järkkymätön usko yksilön voimaan.

Kuten Peter Levine on sanonut, ihmiseläin on ainutlaatuinen olento jolle on suotu vaistomainen kyky parantaa ja älyllinen mieli valjastamaan tämä sisäsyntyinen kyky. Tästä näkökulmasta yhteiskunnan jäsenille ei ole suurempaa kunniaa tai etuoikeutta kuin mahdollistaa tämä parantumisprosessi toiselle, olla todistamassa ja ojentaa käsi, jakaa kärsimyksen taakka ja pitää yllä toivoa parantumisesta. Yhtä lailla vastoinkäymisistä ja kärsimyksistä selvinneiden on muistettava, ettei elämämme ole ainiaan määritelty meille tapahtuneiden vahingoittavien asioiden kautta. Olemme ainutlaatuisia. Olemme korvaamattomia. Sisäistä olemustamme ei voi koskaan todella hallita, vääristää tai ottaa pois. Valo ei koskaan sammu.

Eräs loistava lääkäri sanoi minulle kerran: "Älä kerro minulle mitä muut ihmiset ovat kertoneet sinulle sinusta. Kerro minulle itsestäsi."

Kiitos.

(Aplodeja)