4,289,161 views • 20:06

Kaikki puhuvat nykyään onnellisuudesta. Annoin laskettavaksi, kuinka monessa viiden vuoden aikana julkaistun kirjan nimessä on sana "onnellisuus". Laskijat luovuttivat 40 jälkeen, ja niitä oli vielä enemmän. Tutkijoiden keskuudessa on suuri kiinnostuksen aalto onnellisuuteen. On paljon onnellisuusvalmennusta. Kaikki haluaisivat tehdä ihmisistä onnellisempia. Mutta huolimatta kaikesta tästä työstä, on useita kognitiivisia ansoja, joka tekevät melkein mahdottomaksi ajatella onnellisuudesta järkevästi.

Puheeni tulee käsittelemään enimmäkseen noita ansoja. Tämä koskee maallikkoja, jotka pohtivat omaa onnellisuuttaan, ja tutkijoita, jotka miettivät onnellisuutta, koska osoittautuu, että olemme ihan yhtä sekaisin tässä asiassa kuin kuka tahansa muukin. Ensimmäinen näistä ansoista on vastahakoisuus myöntää monimutkaisuus. Osoittautuu, että sana 'onnellisuus' ei ole enää hyödyllinen sana, koska käytämme sitä liian moniin eri asioihin. Mielestäni on yksi erityinen merkitys, johon voisimme rajoittaa sen, mutta suurimmaksi osaksi, meidän täytyy luopua siitä, ja omaksua monimutkaisempi näkemys siitä, mitä hyvinvointi on. Toinen ansa on sekaannus kokemuksen ja muistojen välillä: onko onnellinen elämässään ja onko onnellinen elämästään tai onnellinen elämänsä kanssa. Ne ovat kaksi erilaista käsitettä, ja ne molemmat on niputettu onnellisuuden käsitteeseen. Kolmas on fokusointi-illuusio, ja on onneton totuus, että emme voi kuvitella mitään olosuhdetta, joka vaikuttaa hyvinvointiin, vääristämättä sen merkitystä. Tämä on todellinen kognitiivinen ansa. Ei ole mitään keinoa selvitä siitä.

Haluaisin aloittaa esimerkillä henkilöstä, jolla oli kysymys- ja vastaussessio yhden luentoni jälkeen. Hän kertoi tarinan. Hän kertoi kuunnelleensa sinfoniaa, ja se oli todella loistavaa musiikkia. Aivan äänilevyn lopussa kuului karmea kirskuva ääni. Hän kertoi hyvin tunteellisesti kuinka se tuhosi koko kokemuksen. Mutta eihän se tehnyt niin. Mitä se tuhosi, oli muisto tuosta kokemuksesta. Hän oli kokenut kokemuksen. Hän oli kuunnellut 20 minuuttia loistavaa musiikkia. Se ei merkinnyt mitään, koska hänelle jäi kokemuksen muisto; pilalle mennyt muisto, ja muisto on kaikki, mitä hänelle jää.

Tämä kertoo meille, että saatamme ajatella itseämme ja muita kahdella tapaa. On kokeva minuus, joka elää nykyajassa ja tietää nykyhetken, voi elää uudelleen menneisyyttä, mutta enimmäkseen sillä on vain nykyhetki. Lääkäri lähestyy nimenomaan kokevaa minuutta, kun hän kysyy: "Sattuuko, jos kosken tähän?" Ja on muistava minuus, ja se on se minuus, joka pitää päiväkirjaa ja ylläpitää elämäkertaamme, ja se on se, jolta lääkäri kysyy kysymyksen: "Miten olet voinut viime aikoina?" tai "Miten reissusi Albaniaan meni?" tai jotain sellaista. Nuo ovat kaksi hyvin erilaista oliota, kokeva minuus ja muistava minuus, ja niiden sekoittaminen on osa sitä sotkua onnellisuuden käsitteen ympärillä.

Muistava minuus on tarinoitsija. Se alkaa muistojemme perusvasteilla — se alkaa heti. Emme kerro tarinoita, kun haluamme kertoa niitä. Muistomme kertovat meille tarinoita — mitä kokemuksistamme jää jäljelle, on tarina. Antakaa minun aloittaa yhdellä esimerkillä. Tämä on vanha tutkimus. Oikeille potilaille tehtiin epämiellyttävä lääketieteellinen tutkimus. En mene yksityiskohtiin. Se ei ole enää nykyään kivuliasta, mutta se oli kivuliasta, kun tutkimus tehtiin 1990-luvulla. Heitä pyydettiin arvioimaan kipuaan minuutin välein. Tässä on kaksi potilasta. Tässä heidän raporttinsa. Kysytään: "Kumpi kärsi enemmän?" Se on helppo kysymys. Selvästikin, potilas B kärsi enemmän. Hänen konoloskopiansa kesti pidempään, ja jokainen minuutti potilas A:lla oli kipua myös potilas B:llä oli kipua, ja enemmänkin.

Mutta nyt toinen kysymys: "Kuinka paljon nämä potilaat uskovat itse kärsineensä?" Tämä on yllättävää: Yllättäen potilas A:lla oli paljon huonompi muistikuva kolonoskopiasta kuin potilas B:llä. Tarinat kolonoskopiasta olivat erilaiset, ja koska hyvin kriittinen osa on miten tarina päättyy — eikä kumpikaan näistä tarinoista ollut kovin inspiroiva — mutta yksi niistä on selvästi... (Naurua) mutta yksi niistä on selvästi ikävämpi verrattuna toiseen. Ja se, joka on ikävämpi, oli se, jossa kivussa oli piikki aivan lopussa. Se on ikävä tarina. Miten tiedämme sen? Koska kysyimme ihmisiltä kolonoskopian jälkeen, ja paljon myöhemmin myöskin: "Kuinka ikävää se oli kokonaisuudessaan?" Ja se oli paljon pahempi A:lle kuin B:lle muistoissa.

Tämä on suora ristiriita kokevan ja muistavan minuuden välillä. Kokevan minuuden näkökannalta B:llä oli selvästi ikävämpää. Potilaalle A voi tehdä, ja itse asiassa teimme kliinisiä kokeita, ja niitä on tehty, ja se toimii, voi itse asiassa pidentää potilaan A kolonoskopiaa vain pitelemällä putkea sisällä heiluttelematta sitä suuremmin. Se saa potilaan kärsimään, mutta vain vähän ja paljon vähemmän kuin aiemmin. Ja jos tekee niin pari minuuttia, potilaan A kokeva minuus kärsii, ja potilaan A muistavalla minuudella menee paremmin, koska potilas A on nyt varustettu paremmalla tarinalla kokemuksestaan. Mikä määrittelee tarinan? Tämä on totta tarinoista, jotka muisti tuo meille, ja se on myös totta tarinoista, jotka keksimme. Tarinan määrittelevät muutokset, tärkeät hetket ja loput. Loput ovat hyvin, hyvin tärkeitä, ja tässä tapauksessa loppu määräsi kaiken.

Kokeva minuus elää elämäänsä koko ajan. On kokemuksia hetki toisensa perään. Voi kysyä: Mitä näille hetkille tapahtuu? Vastaus on yksinkertainen. Ne katoavat pysyvästi. Useimmat hetket elämissämme — minä laskin — psykologisen nykyhetken sanotaan kestävän noin kolme sekuntia. Mikä tarkoittaa sitä, että elämässä niitä on noin 600 miljoonaa. Kuukaudessa on noin 600 000. Useimmat niistä eivät jätä jälkeä. Useimmat niistä jätetään täysin huomiotta muistavan minuuden taholta. Silti, jotenkin tulee tunne, että niiden pitäisi merkitä, että se, mitä tapahtuu niinä hetkinä, on meidän elämämme. Käytämme äärellistä resurssia, kun olemme maapallolla. Kuinka käytämme sen, vaikuttaisi tärkeältä, mutta se ei ole se tarina, jonka muistava minuus säilyttää meille.

Joten meillä on muistava minuus ja kokeva minuus, ja ne ovat todellakin erilaisia. Suurin ero niiden välillä on ajan käsittely. Kokevan minuuden näkökulmasta, jos on lomalla, ja toinen viikko on ihan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, kahden viikon loma on kaksi kertaa niin hyvä kuin yhden viikon loma. Se ei kuitenkaan toimi ollenkaan niin muistavalla minuudella. Muistavan minuuden näkökulmasta, kahden viikon loma on hädintuskin parempi kuin yhden viikon loma, koska se ei lisää uusia muistoja. Tarina ei ole muuttunut. Ja siten, aika on itse asiassa kriittinen muuttuja, joka erottaa muistavan minuuden kokevasta minuudesta. Ajalla on hyvin pieni vaikutus tässä tarinassa.

Muistava minuus tekee muutakin kuin muistaa ja kertoo tarinoita. Se on itse asiassa se, joka tekee päätökset, koska, jos esimerkiksi potilaalle tehdään kaksi kolonoskopiaa kahden eri kirurgin toimesta, ja hän päättää kumman valita, se, joka valitsee, on se, jolla on muisto, joka on vähemmän huono, ja se kirurgi tulee valituksi. Kokevalla minuudella ei ole sanaa tähän valintaan. Emme itse asiassa tee valintoja kokemusten välillä. Valitsemme kokemuksista saatujen muistojen välillä. Ja jopa miettiessämme tulevaisuutta, emme yleensä mieti tulevaisuutta kokemuksina. Mietimme tulevaisuutta tulevina muistoina. Tätä voi siis katsoa ikään kuin muistavan minuuden tyranniana, ja voi ajatella muistavan minuuden raahaavan kokevaa minuutta läpi kokemusten, joita kokeva minuus ei tarvitse.

Minulla on tunne, että mennessämme lomille on hyvin usein kyse tästä. Mennemme lomille, suurelta osin, muistavan minuuden takia. Tätä on luullakseni melko hankala perustella. Kuinka paljon muistelemme? Se on yksi selitys, jota tarjotaan muistavan minuuden herruudesta. Ajatellessani sitä, ajattelen lomaa, jolla kävimme Etelämantereella muutama vuosi sitten. Se oli eittämättä paras loma, joka minulla on koskaan ollut, ja ajattelen sitä melko usein, verrattuna muihin lomiini. Olen luultavasti muistellut tuota kolmen viikon matkaa arviolta noin 25 minuuttia viimeisen neljän vuoden aikana. Jos olisin joskus avannut kansion, jossa on 600 kuvaa matkalta, olisin käyttänyt toisen tunnin. Se on siis kolme viikkoa, ja se on maksimissaan tunti ja puoli. Tässä näyttä olevan epäsuhta. Saatan olla ääripäässä siinä, miten vähän muistelen asioita, mutta vaikka tekisi niin enemmän, on olemassa aito kysymys. Miksi pistämme niin paljon painoarvoa muistoille verrattuna siihen, mitä pistämme kokemuksiin?

Haluan, että ajattelette seuraavaa ajatuskoetta. Kuvitelkaa, että tietäisitte etukäteen seuraavan lomanne lopussa kaikkien kuvien tuhoutuvan ja teille annettaisiin unohduslääkettä, jottette muistaisi mitään. Valitsisitteko saman loman? (Naurua) Jos valitsisitte eri loman, kahden minuutenne välillä on ristiriita, ja teidän täytyy miettiä miten ratkaista tuo ristiriita, ja itse asiassa se ei ole ollenkaan ilmiselvää, sillä, jos miettii ajan näkökulmasta, saa yhden vastauksen. Ja jos miettii muistojen näkökulmasta, saattaa saada eri vastauksen. Miksi valitsemme lomia, jotka valitsemme, on ongelma, joka asettaa meidät valitsemaan kahden minuutemme väliltä.

Kaksi minuutta tuo kaksi käsitystä onnellisuudesta. On todella kaksi käsitystä onnellisuudesta, joita käytämme, yksi kuhunkin minuuteen. Joten voi kysyä: Kuinka onnellinen on kokeva minuus? Ja voi kysyä: Kuinka onnellisia ovat hetket kokevan minuuden elämässä? Ne ovat — Hetkien onnellisuus on melko monimutkainen prosessi. Mitä tunteita voidaan mitata? Ja muuten, nyt pystymme saamaan melko hyvän käsityksen kokevan minuuden onnellisuudesta ajan mittaan. Jos kysyy muistavan minuuden onnellisuudesta, se on täysin eri asia. Ei ole kyse siitä, miten onnellisesti henkilö elää. Se on siitä, miten tyytyväinen henkilö on, kun hän ajattelee omaa elämäänsä. Täysin eri käsite. Kuka tahansa, joka ei erota näitä käsitteitä, sekoittaa onnellisuuden tutkimuksen, ja minä kuulun hyvinvoinnin oppilaitten joukkoon, jotka ovat sekoittaneet onnellisuuden tutkimusta pitkään juuri tällä tavoin.

Ero kokevan minuuden onnellisuuden ja muistavan minuuden tyytyväisyyden välillä on tunnistettu viime vuosina, ja nyt niitä yritetään mitata erikseen. Gallup Organizationilla on maailman kattava mielipidetiedustelu, jossa yli puolelta miljoonalta ihmiseltä on kysytty kysymyksiä siitä, mitä he ajattelevat elämästään ja kokemuksistaan. Saman tyyppisiä ponnistuksia on tehty muitakin. Joten viime vuosina olemme alkaneet oppia kahden minuutemme onnellisuudesta. Pääopetus, minkä olemme oppineet, on, että ne ovat hyvin erilaisia. Voi tietää, miten tyytyväinen joku on elämäänsä, eikä se oikeastaan kerro paljonkaan miten onnellisina he elävät elämäänsä, ja päin vastoin. Antaakseni teille käsityksen tästä korrelaatiosta, se on noin 0,5. Se tarkoittaa, että jos tapaisit jonkun, ja sinulle kerrottaisiin, että hänen isänsä on 183 cm pitkä, mitä voisit tietää hänen pituudestaan? Tietäisit ehkä jotain, mutta epävarmuus on suuri. Niin paljon meillä on epävarmuutta. Jos kerron teille, että joku merkkasi elämänsä kahdeksikoksi asteikolla kymmeneen, on paljon epävarmuutta siitä, miten onnellisia he ovat kokevan minuutensa suhteen. Korrelaatio on alhainen.

Teidämme jotain siitä, mikä kontrolloi tyytyväisyyttä onnellisuuteen. Tiedämme, että raha on hyvin tärkeää, päämäärät ovat hyvin tärkeitä. Tiedämme, että olemme onnellisia pääasiassa silloin, kun vietämme aikaa meitä miellyttävien ihmisten kanssa, heidän seurassaan. On muitakin onnen lähteitä, mutta tämä määrää. Jos haluaa maksimoida molempien minuiden onnellisuuden, päädymme tekemään hyvin erilaisia asioita. Pohjimmiltaan, mitä yritän sanoa, on se, että meidän ei tulisi ajatella onnellisuutta synonyyminä hyvinvoinnille. Se on aivan eri käsite.

Ja vielä, hyvin nopeasti, toinen syy, miksi emme voi ajatella onnellisuudesta järkevästi, on se, että emme huomioi samoja asioita, kun ajattelemme elämää, ja kun itse asiassa elämme. Jos kysyy yksinkertaisen kysymyksen, kuinka onnellisia ihmiset ovat Californiassa, ei tule saamaan oikeaa vastausta. Jos kysyy tuon kysymyksen, kuvittelee, että ihmiset ovat varmaan Californiassa onnellisempia kuin esimerkiksi Ohiossa. (Naurua) Käy niin, että ajatellessaan elämistä Californiassa ajattelee kontrastia Californian ja muiden paikkojen välillä, ja tuo ero on vaikkapa ilmasto. Osoittautuu, että ilmasto ei ole kovin merkittävä kokevalle minuudelle ja ei edes kovin merkittävä mietiskelevälle minuudelle, joka päättää kuinka onnellisia ihmiset ovat. Mutta koska mietiskelevä minuus on johtaja, saattaa käydä niin — jotkut saattavat muuttaa Californiaan. On tavallaan mielenkiintoista jäljittää mitä tapahtuu ihmisille, jotka muuttavat Californiaan tullakseen onnellisemmiksi. Kokeva minuus ei tule olemaan onnellisempi. Sen tiedämme. Mutta tapahtuu jotain muuta. He ajattelevat olevansa onnellisempia, koska, ajatellessaan sitä, he muistelevat miten hirveä sää oli Ohiossa. Ja he tuntevat tehneensä oikean päätöksen.

On hyvin vaikeaa ajatella selkeästi hyvinvoinnista, ja toivon, että pystyin antamaan teille käsityksen siitä, miten vaikeaa se on.

Kiitos.

(Aplodeja)

Chris Anderson: Kiitos. Minulla on sinulle kysymys. Kiitos erittäin paljon. Kun juttelimme puhelimessa muutama viikko sitten, mainitsit, että sinulla oli melko mielenkiintoisia tuloksia siitä mielipidetiedustelusta. Haluaisitko ehkä jakaa sen, koska sinulla on vielä muutama hetki aikaa?

Daniel Kahneman: Toki. Mielestäni mielenkiintoisin tulos, jonka löysimme siinä mielipidetiedustelussa, on numero, jota emme todellakaan odottaneet. Saimme sen selville kokevan minuuden onnellisuudesta. Kun katsoimme miten tunteet riippuvat tulotasosta. Osoittautuu, että alle tulotason 60 000 dollaria vuodessa, amerikkalaisilla — ja tämä on iso otos amerikkalaisia, noin 600 000, mutta se on suuri edustava otos — alle 600 000 dollarin tuloista vuodessa...

CA: 60 000?

DK: 60 000. (Naurua) ... 60 000 dollaria vuodessa, ihmiset ovat onnettomia, ja he muuttuvat onnettomammiksi mitä köyhempiä ovat. Sen yläpuolella, meillä on täysin tasainen viiva. Olen harvoin nähnyt noin tasaisia viivoja. Mitä selvästikin tapahtuu, on se, että raha ei voi ostaa kokemusperäistä onnellisuutta, mutta rahan puute kyllä tuo onnettomuutta, ja voimme mitata tuota onnettomuutta hyvin selvästi. Muistavan minuuden suhteen meillä on eri tarina. Mitä enemmän rahaa tienaa, sitä tyytyväisempi on. Se ei päde tunteisiin.

CA: Mutta Danny, koko amerikkalaisuus on elämän, vapauden ja onnellisuuden etsintää. Jos ihmiset ottaisivat tuon löydön tosissaan, se näyttäisi pyöräyttävän päälaelleen kaiken, mihin uskomme. Esimerkiksi verotuspolitiikan ja niin edelleen. Onko mitään toivoa, että poliitikot ja maa yleisemmin ottaisi tuollaisen löydöksen tosissaan ja toimisi julkisissa linjauksissa sen perusteella?

DK: Uskon, että julkisessa päätöksenteossa on olemassa arvostusta onnellisuustutkimukselle. Hyväksyminen tulee olemaan hidasta Yhdysvalloissa, siitä ei ole kysymystäkään, mutta Britanniassa se jo tapahtuu, ja muissa maissa se tapahtuu. Ihmiset ovat hyväksymässä, että heidän pitäisi ajatella onnellisuutta, kun he suunnittelevat julkisia linjauksia. Se tulee viemään aikansa, ja ihmiset tulevat väittelemään siitä, haluavatko he tutkia kokemuksellista onnellisuutta, vai elämän arvioimista, joten meidän täytyy keskustella melko pian. Se, miten vahvistaa onnellisuutta, riippuu siitä, miten ajattelee, ja ajatteleeko muistavaa minuutta vai ajatteleeko kokevaa minuutta. Se tulee vaikuttamaan linjauksiin uskoakseni tulevina vuosina. Yhdysvalloissa pyritään mittaamaan kokemuksellista onnellisuutta väestössä. Tämä tapahtuu, uskoakseni, seuraavien parin vuosikymmenen aikana, osana kansallista tilastointia.

CA: Vaikuttaa siltä, että tämä aihe tulee olemaan, tai ainakin sen pitäisi olla, yksi mielenkiintoisimmista poliittisista keskusteluista seuraavan muutaman vuoden aikana. Kiitos paljon behavioristisen taloustieteen keksimisestä. Kiitos Danny Kahneman.