Carl Honoré
2,687,598 views • 19:15

Haluaisin aloittaa havainnolla, että jos olen oppinut jotain kuluneena vuonna, se on se ironisuus, että kun julkaisee kirjan hitaudesta, sitä pitää promota todella nopeasti. Suurin osa ajastani vaikuttaa kuluvan kaupungista toiseen ja studiosta toiseen singahdellessani, haastattelu haastettelun perään tarjotessani kirjaa palasittain. Koska nykyään kaikki haluavat tietää kuinka hidastaa, mutta he haluavat tietää, miten se tehdään nopeasti. Niinpä ... niinpä puhuin toissapäivänä televisiossa, jossa olin kauemmin ehostettavana kuin kameroiden edessä. Mielestäni se ei ole silti yllättävää. Koska maailma on nykyään sellainen, maailma pikakelauksella.

Maailma pakkomielteenään nopeus, jossa kaikki tehdään nopeammin, tankataan kaikkea enemmän ja enemmän vähemmässä ja vähemmässä ajassa. Jokainen hetki päivässä tuntuu kilpailulta aikaa vastaan. Lainatakseni Carrie Fisherin sitaatin, joka on biossani; mutta siteeraan taas — "Nykyään välitönkin mielihyvä tulee liian hitaasti." (Naurua) Ja mitenkäs me ylipäätään kehitämme asioita? Nopeutamme niitä. Ei enää valita numeroa, onhan pikavalinta. Ennen luimme, nyt pikaluemme. Kävelimme, nyt pikakävellemme. Kävimme treffeillä, nyt pikatreffeillä. Vaikka joku asia olisi luonteeltaan hidasta, yritämme nopeuttaa sitäkin. New Yorkissa ohitin hiljattain kuntosalin, jossa mainostettiin uutta iltakurssia. Mainostettiin pikajoogaa. Täydellinen ratkaisu aikapulasta kärsiville, jotka haluavat tehdä aurinkotervehdyksiä, mutta käyttää siihen vain 20 minuuttia. Nämä ovat ääripään esimerkkejä ja ne ovat hulvatonta hupia.

Mutta viesti on vakava, ja mielestäni päätä pahkaa kiirehtiessämme meiltä jää usein huomaamatta vahinko, jonka tämä maantiekiitäjän elämä saa meissä aikaan. Nopeuden kulttuuri on kyllästänyt meidät siihen pisteeseen, että tuskin huomaamme, kuinka se verottaa kaikkia elämämme osa-alueita — terveyttämme, ruokavaliotamme, työtämme, suhteitamme, ympäristöämme ja yhteisöämme. Ja joskus tarvitaan hätäkelloja, eikö tarvitakin, hälyttämään siitä, että kiirehdimme elämän halki sen sijaan, että eläisimme elämää; että elämme nopeaa elämää hyvän elämän sijaan. Ja uskon, että monelle herätys tulee sairauden muodossa. Tulee loppuunpalaminen tai viimein keho sanoo: "En kestä enää" heittäen pyyhkeen kehään. Tai ehkä ihmissuhde menee mönkään, koska meillä ei ollut aikaa, halua tai tyyneyttä olla toisen kanssa ja kuunnella häntä.

Minun herätykseni tuli, kun aloin lukea iltasatuja pojalleni, ja huomasin, että oikeastaan mennessäni hänen huoneeseensa en vain voinut hidastaa — pikaluin "Kattia hatussa". Toisin sanoen hypin virkkeiden, kappaleiden ja joskus sivujenkin yli, poikanihan muisti kirjan kannesta kanteen, joten nahistelimme. Ja siitä, minkä olisi pitänyt olla päivän rennointa, läheisintä, ja mukavinta aikaa, jolloin isä istahtaa alas lukemaan pojalleen, tulikin tahtojen gladiaattoritaisto, minun nopeuteni ja hänen hitautensa yhteentörmäys. Ja tätä kesti jonkin aikaa, kunnes silmäilin kerran lehtiartikkelia, jossa oli ajansäästövinkkejä nopeille. Ja yksi niistä viittasi kirjasarjaan "Minuutin Iltasatu". Ja irvistän nykyään noille sanoille, mutta ensireaktioni oli hyvin erilainen. Reaktioni oli sanoa: "Halleluja — mikä loistoidea! Juuri tätä tarvitsen nopeuttaakseni iltasatuja entisestään." Mutta onnekseni sitten välähti ja seuraava reaktioni olikin erilainen, ja otin askeleen taaemmas ja ajattelin: "Huh — tähänkö on tultu? Onko tosiaan niin kiire, että olen valmis puijaamaan poikaani jollain äänitiedostolla?" Ja laskin lehden alas — noustessani koneeseen — ja istuin alas, ja tein jotain, mitä en ollut tehnyt pitkään aikaan - en mitään. Pohdin, pohdin pitkään ja hartaasti. Ja kun nousin koneesta, päätin haluavani tehdä asialle jotain. Halusin tutkia maantiekiitäjien kulttuuria ja sitä, mitä se tekee itselleni ja muille.

Minulla oli kaksi kysymystä. Ensiksikin: miten meistä tuli niin nopeita? Ja toiseksi: onko mahdollista, tai edes mielekästä hidastaa? Jos pohditaan sitä, mikä maailmaa on nopeuttanut, perussyylliset nousevat esiin. Mieleen tulevat kaupungistuminen, kulutuskulttuuri, työelämä ja teknologia. Mutta jos pilkkoo osiin nämä ilmiöt, saattaa päästä syvemmälle, ihan asian ytimeen, joka on tapamme suhtautua aikaan. Joissain kulttuureissa aika on syklinen. Se kulkee valtavissa, kiireettömissä kehissä. Se on alati uudistuva ja kertautuva. Kun taas länsimaissa aika on lineaarinen. Se on rajallinen resurssi: se kuluu alinomaa. Sitä joko käyttää tai menettää. "Aika on rahaa", kuten Benjamin Franklin sanoi. Ja mielestäni psykologisella tasolla tällainen luo yhtälön. Aikaa on rajatusti, joten mitä teemme? No - kiirehdimme, emmekö kiirehdikin? Yritämme tehdä enemmän vähemmässä ajassa. Teemme jokaisesta hetkestä kilvan saavuttaa maalilinja — maalilinjan, jota sattuneista syistä emme koskaan saavuta, mutta maalilinjan silti. Ja kysymys lieneekin: onko tästä ajattelusta mahdollista luopua? Ja onneksemme vastaus on kyllä, koska katsoessani ympärilleni ymmärsin, että yhä useammat vastustavat tätä ajattelua, jonka mukaan nopeampi on parempi ja kiireisempi on paras.

Kaikkialla maailmassa ihmiset ryhtyvät mahdottomaan: hidastamaan ja saamaan selville, että vaikka arkiajattelun mukaan hidastavat joutuvat auton alle, päinvastainen näyttääkin olevan totta: että hidastamalla juuri oikeissa kohdissa voimme tehdä kaiken paremmin. Silloin syö paremmin, rakastelee paremmin, urheilee paremmin, työskentelee paremmin ja elää paremmin. Ja tällaisessa padassa, jossa porisevat hitaat hetket, paikat ja teot, on juuri se, mitä kutsutaan kansainväliseksi hitausliikkeeksi.

Nyt jos sallitte minun hieman hurskastella, annan pikakatsauksen siitä, mistä hitausliikkeessä on kyse. Jos otamme esimerkiksi ruoan, monille hitaan ruoan liike on tuttu. Se alkoi Italiassa, mutta laajeni sieltä, ja nyt sitä kannattaa 100 000 jäsentä yli 50 maassa. Sen viesti on hyvin yksinkertainen ja järkeenkäypä, eli että tuemme terveyttämme ja saamme enemmän nautintoa ruoastamme, kun kasvatamme, valmistamme ja nautimme sen kohtuullisessa tahdissa. Mielestäni räjähdysmäinen kasvu luonnonmukaisessa viljelyssä ja myöskin maatilatorien paluu ovat todisteita siitä, että ihmiset todellakin haluavat rikkoa tavan syödä ja kasvattaa ruokaa teollisen aikataulun tahdissa. Halutaan takaisin hitaampaan rytmiin. Ja hitaan ruoan liikkeestä ovat versonneet niin kutsutut hitaat kaupungit, liike, joka alkoi Italiassa, mutta on levinnyt Eurooppaan ja muualle. Tässä liikkeessä kaupungit alkavat hahmotella uudelleen kaupunkimaiseman rakennuspalikoita, niin että ihmisiä kannustetaan hidastamaan, nauttimaan elämästä ja kohtaamaan muut. Saatetaan vähentää liikennettä, laittaa puistonpenkkejä tai lisätä vihertiloja.

Tietyllä tapaa nämä muutokset ovat enemmän kuin osiensa summa, koska kun hitaasta kaupungista tulee sellainen virallisesti, se on tietynlainen aatteellinen julistus. Se viestii muulle maailmalle ja kyseisen kaupungin ihmisille, että uskomme, että 2000-luvun maailmassa hitaudella on merkityksensä. Monet ovat varmaan pettyneitä lääketieteen pika-ajatteluun, joka vallitsee tavallisessa lääketieteessä. Ja miljoonat ovat kääntymässä täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen puoleen, joilla on tapana valjastaa käyttöönsä hitaampi, hellempi ja kokonaisvaltaisempi tapa parantaa. Näistä hoitomuodoista kyllä kiistellään, ja henkilökohtaisesti epäilen että kahviperäruiske koskaan saavuttaisi valtavirran suosiota. Mutta jotkut hoitomuodot, kuten akupunktio ja hieronta, jopa pelkkä rentoutuminen, ovat selvästi jollain tapaa hyödyksi. Ja kaikkialla maineikkaat yliopistot ovat alkamassa tutkia näiden asioiden toimintamekanismeja, ja sitä, mitä niistä voi oppia.

Seksi. Pikaseksiä riittää, eikö niin? Olin tulossa - no - sanaleikki oli tarkoitukseton. Olin tulossa, sanotaan vaikka Oxfordiin, hitaasti, ja menin lehtikioskiin, jossa näin lehden, miestenlehden, jonka kannessa komeili: "Näin annat kumppanillesi orgasmin 30 sekunnissa." Eli seksikin kellotetaan nykyään. Tiedättekös, pidän pikaisista kuten kuka tahansa muu, mutta mielestäni hitaasta seksistä voi saada paljon enemmän. Siis kun pääsee käsiksi niihin syvempiin, tavallaan psykologisiin, tunteellisiin ja hengellisiin puoliin, jolloin orgasmi kehittyy ja on voimakkaampi. Saa enemmän vastinetta rahoilleen. Pointers Sisters muotoili sen paremmin, kun he lauloivat ylistyksen "hidaskätiselle rakastajalle". Me kaikki nauroimme Stingille kun hän vuosi pari sitten hurahti tantraan, mutta kun kelataan pari vuotta eteenpäin, kaikenikäiset parit parveilevat työpajoissa, tai ehkä vain omissa makuuhuoneissaan yrittäen löytää keinoja jarruttaa ja harrastaa parempaa seksiä. Ja Italiassa - hehän näyttävät tietävän nämä jutut - on aloitettu hitaan seksin liike.

Työpaikka. Melkein kaikkialla maailmassa — Pohjois-Amerikka on huomattava poikkeus — työhön käytetty aika on vähentynyt. Eurooppa on esimerkki tästä ja siitä, kuinka ihmiset tajuavat elämänlaatunsa paranevan kun he työskentelevät vähemmän ja myös tuottavuutensa kasvavan. Tosin selvästi on ongelmia Ranskan 35-tuntisessa työviikossa — liian paljon liian nopeasti, liian jähmeää. Mutta muut Euroopan maat, etenkin Pohjoismaat, antavat esimerkkiä siitä, että voi hyvinkin olla vahva taloudellisesti ilman että ollaan työn orjia. Ja Norja, Ruotsi, Tanska ja Suomi ovat nyt maailman kuuden kilpailukykyisimmän maan joukossa, ja heidän työaikansa saisivat perusjenkin itkemään kateudesta. Ja jos siirrytään maiden tasolta pienyritysten tasolle, monet ovat tajunneet, että työntekijöiden pitää antaa joko työskennellä vähemmän tai löysätä - pitää ruokatunti, tai istuskella hiljaisessa huoneessa ja sulkea Blackberryt ja kannettavat — sinä siellä takana — ja kännykkät työpäiväksi tai viikonloppuksi, jotta heillä on aikaa rentoutua ja jotta aivot pääsevät ajattelemaan luovemmin.

Nykyäänhän muutkin kuin aikuiset tekevät ylitöitä - lapset. Olen 37 ja lapsuuteni loppui 80-luvun puolivälissä, ja kun katselen nykylapsia, hämmästelen, kuinka heille sysätään enemmän läksyjä, enemmän tutorointia, enemmän harrastuksia kuin kukaan olisi kuvitellutkaan sukupolvi sitten. Ja jotkut sydäntäsärkevimmistä viesteistä, jotka tulevat nettisivulleni, tulevat itse asiassa teini-ikäisiltä, jotka ovat burnoutin partaalla ja vetoavat kirjoittamaan heidän vanhemmilleen, jotta auttaisin heitä hidastamaan ja astumaan pois hullusta oravanpyörästä. Mutta onneksi vanhemmatkin ovat heränneet, ja esimerkiksi ympäri USA:ta vanhemmat tekevät yhteistyötä kieltääkseen harrastustoiminnan tiettynä päivänä kuusta, jotta voidaan löysätä ja viettää aikaa perheen kanssa, sekä hidastaa.

Toinen asia on läksyt. Niitä laitetaan pannaan kaikkialla teollisuusmaissa, joissa oltiin ladottu läksyjä vuosikausia, ja nyt on tajuttu, että vähemmän riittää. Hiljattain Skotlannissa maksullinen ja maineikas yksityiskoulu laittoi läksyt pannaan kaikilta alle 13-vuotiailta, jolloin vanhemmat menivät hepuliin: "Lapsemme reputtavat!" - johon rehtori: "Ei, kyllä lapsen pitää rauhoittua päivän päätteeksi." Ja viime kuussa saatiin kokeiden pisteet, ja matematiikassa sekä luonnontieteissä ne nousivat 20 % viime vuoteen verrattuna. Ja mielestäni hyvin valaisevaa on, että eliittiyliopistot, joita pidetään sinä syynä, miksi lapsille annetaan keppiä ja porkkanaa, ovatkin huomaamassa, että opiskelijoiden laatu on laskemaisillaan. Arvosanat ovat loistavat; CV on täynnä ylimääräisiä kursseja, jopa niin paljon, että lukeminen sattuu. Mutta heissä ei ole intoa; heiltä puttuu kyky ajatella luovasti — he eivät osaa uneksia. Joten nämä Ivy League -koulut, ja Oxford, Cambridge ja muut viestittävät vanhemmille ja opiskelijoile, että pitää jarrutella vähän. Ja esimerkiksi Harvardissa lähetetään kandivaiheen opiskelijoille, fukseille, kirje jossa kerrotaan, että elämästä ja Harvardista saa enemmän irti, jos jarruttaa, jos tekee vähemmän, ja antaa asioille aikaa, sen ajan, mitä tarvitaan, että niistä voi nautiskella. Vaikka he toisinaan eivät tekisi mitään. Ja kirjeen nimi on — mielestäni osuvasti — "Hidasta!" — ja huutomerkin kera.

Joten minnepä sitten katsookaan, viesti on mielestäni sama: että vähemmän on usein enemmän, että hitaammin on usein paremmin. Mutta toisaalta, ei aina ole helppoa mennä hitaasti, eihän? Kuulitte, että sain ylinopeussakon kun kirjoitin kirjaani hitauden hyödyistä, ja se on totta, mutta ei koko tarina. Olin itse asiassa matkalla illalliselle, jonka Slow Food järjesti. Ja jos siinä ei ole hävettävää tarpeeksi, sain sakon Italiassa. Ja jos olet koskaan ajanut italialaisella moottoritiellä, osaat arvata, kuinka nopeasti ajoin.

(Naurua)

Mutta miksi on hankala hidastaa? Mielestäni on useita syitä. Yksi on että nopeus on hauskaa ja seksikästä. Se antaa adrenaliiniryöpyn. Siitä on vaikea luopua. Tässä on jopa metafyysinen ulottuvuus — nopeudesta tulee meille keino suojautua isommilta, syvällisemmiltä kysymyksiltä. Täytämme mielemme harhautuksin ja kiirein, ettemme joudu kysymään: Voinko hyvin? Olenko onnellinen? Kasvavatko lapseni hyvin? Tekevätkö päättäjät hyviä päätöksiä puolestani? Ja toinen — joskin kenties suurin — syy siihen, miksi on hankala hidastaa, on kulttuurinen tabu, joka liittyy hidastamiseen. "Hidas" on ruma sana kulttuurissamme. Se tarkoittaa "laiskuria" ja "lusmua", jotakuta, joka luovuttaa. Kuten sanottaessa "Hän on hidas". Silloin tarkoitetaan typerystä.

Mielestäni hitausliikkeen tarkoitus, sen päätavoite on kumota tuo tabu ja sanoa että kyllä, hitaus ei aina ole vastaus, ja että on "huonoakin hitautta". Tiedättekö, jäin jumiin M25-tielle, joka on kehätie Lontoon ympärillä, ja vietin siinä 3,5 tuntia. Ja voin sanoa, että se on huonoa hitautta. Mutta uusi ajatus, hitausliikkeen vallankumouksellinen idea, on se, että on "hyvääkin hitautta". Ja hyvää hitautta on käyttää aikaa perheen kanssa syömiseen TV suljettuna. Tai tarkastella ongelmaa kaikista kulmista toimistolla tehdäkseen parhaan ratkaisun työpaikalla. Tai yksinkertaisesti käyttää aikaa hidastamiseen ja elämästä nauttimiseen.

Yksi mielestäni piristävimmistä asioista kirjaani liittyen ovat olleet reaktiot siihen. Ja tiesin, että kun kirjani julkaistaan, New Age -piirit syleilisivät sitä, mutta se on myös suurella innolla omaksuttu yritysmaailmassa - tai siis talouslehdistössä, mutta myös suuryrityksissä ja yritysjohtamisessa. Koska ihmiset huipulla, ihmiset kuten te, ovat mielestäni ymmärtämässä, että järjestelmä on liian nopea, liian kiireinen, ja että on aika löytää, tai palata pyörivien rattaiden äärelle. Toinen kannustava merkki on, etteivät ainoastaan teollisuusmaat ole omaksuneet tätä. Kehitysmaissa, maissa, jotka ovat kirimässä teollisuusmaita — Kiina, Brasilia, Thaimaa, Puola ja niin edelleen — nämä maat ovat syleilleet hitausliikettä, monet ihmiset niissä ja keskustelua käydään tiedotusvälineissä ja kaduilla. Koska he katselevat länsimaita näin: "Pidämme kyllä joistakin asioista teillä, mutta tuosta emme ole niinkään varmoja."

Kun kaikki tämä on sanottu, onko se, onko se mahdollista? Se on päivän polttava kysymys. Onko mahdollista hidastaa? Ja olen iloinen kertoessani teille, että vastaus on ehdoton kyllä. Ja esittelen teille itseni esimerkkinä "A", uudelleensyntyneenä ja -kuntoutettuna nopeusholistina. Pidän vieläkin nopeudesta. Asun Lontoossa, olen toimittaja ja nautin hälinästä ja menosta, ja adrenaliiniryöpystä, jonka niistä saa. Pelaan squashia ja jääkiekkoa, kahta nopeatempoista peliä, enkä ikimaailmassa luopuisi niistä. Mutta kuluneena vuonna olen myös löytänyt sisäisen kilpikonnani.

(Naurua)

Tällä tarkoitan, etten enää varta vasten ylikuormita itseäni. Luonnollinen tilani ei enää ole olla ryntäilyholisti. En enää kuule ajan siivekkäiden vaunujen lähentymistä, en ainakaan siinä määrin kuin ennen. Kuulen sen kyllä nyt, koska esitysaikani kuluu. Ja lopputulema on, että olen paljon onnellisempi, terveempi ja tuotteliaampi kuin koskaan aiemmin. Tunnen eläväni elämääni sen sijaan että vain kilpajuoksen elämän läpi. Ja kenties kaikista tärkein menestyksen mitta on se, että koen ihmissuhteeni syvemmiksi, vivahteikkaimmiksi ja vahvemmiksi.

Ja omalla kohdallani näytön paikka tämän toimivuuden suhteen oli aina iltasaduissa, koska siitä kaikki sai alkunsa. Siinäkin uutiset ovat iloisia. Tai siis kun illalla menen poikani huoneeseen, minulla ei ole kelloa. Sammutan koneen, etten kuule sähköpostin viestiääntä, hidastan hänen tasolleen ja luemme. Ja koska lapsilla on oma rytminsä ja oma sisäinen kellonsa, he eivät välitä laatuajasta, jossa heille on varattuna 10 minuuttia. Pitää liikkua heidän rytmissään. Luettuani 10 minuuttia poikani sanoo yhtäkkiä: "Hei, tänään leikkikentällä sattui ikävä juttu." Ja sitten me keskustelemme siitä. Ja olen havainnut, että ennen iltasadut olivat yksi kohta tehtävälistallani, jotain, jota kammosin sen hitauden takia - halusin sen alta pois. Siitä on tullut päiväni kohokohta, jotain, jota todella vaalin. Ja minulla on tietynlainen Hollywood-loppu tämänpäiväiseen puheeseeni, ja se menee näin:

muutama kuukausi sitten, kun valmistauduin lähtemään taas yhdelle kirjakiertueelle, olin pakannut laukkuni. Olin alakerrassa etuoven luona, ja odottelin taksikyytiä, jolloin poikani tuli alakertaan ja hän oli tehnyt minulle kortin. Hän oli niitannut yhteen kaksi korttia, ja laittanut tarran lempihahmostaan, Tintinistä, sen kanteen. Ja hän sanoi, tai hän antoi sen minulle, ja luin sen: "Isille, rakkaudella Benjamin". Ajattelin: "Aw, kuinka suloa. Onko se hyvän onnen kortti kiertueelleni?" Ja hän sanoi: "Ei isi - tämä kortti on maailman parhaalle tarinankertojalle." Ja ajattelin: "Hei, tämä hitausjuttuhan toimii." Kiitos paljon.