Thomas Thwaites: Kuinka rakensin leivänpaahtimen -- alkutekijöistä lähtien

Katsoessamme ympärillemme suuri osa siitä, mikä meitä ympäröi, alkoi elämänsä kivinä ja liejuna, joka oli hautautuneena maankamaraan. Nyt ne eivät tietenkään näytä siltä; ne näyttävät TV-kameroilta, monitoreilta, ärsyttäviltä radiomikrofoneilta. Tuo maaginen muuttuminen oli päämääränäni projektissani, joka sai nimen Leivänpaahdinprojekti. Se sai myös inspiraationsa tästä lainauksesta Douglas Adamsilta. Tilanne on kirjasta "Linnunradan käsikirja liftareille". Se kuvaa tilannetta, jossa kirjan päähenkilö -- 1900-luvun mies -- löytää itsensä yksin oudolta planeetalta, jota asuttavat teknologisesti kehittymättömät ihmiset. Hän ikään kuin olettaa, että hänestä tulee näiden ruhtinas, ja hän muuttaa heidän yhteiskuntansa osaamillaan teknologioilla tieteestä ja alkuaineista, mutta hän tajuaa, että ilman muuta ihmiskuntaa hän hädintuskin pystyy tekemään voileivän, saati sitten leivänpaahdinta. Mutta hänellä ei ollut Wikipediaa.

Joten ajattelin, että yritän tehdä leivänpaahtimen alkutekijöistään asti. Lähtien siitä ideasta, että halvimman leivänpaahtimen toiminta olisi myös yksinkertaisin selvittää, menin ja ostin halvimman paahtimen, vein sen kotiin, ja olin tyrmistynyt tajutessani, että tämän tavaran sisällä, jonka ostin vain 3,94 punnalla, on 400 eri osaa, jotka on tehty yli sadasta eri materiaalista. Minulla ei ollut koko loppuelämää aikaa; minulla oli vain yhdeksän kuukautta. Joten ajattelin, että aloitan viidellä. Ja ne olivat teräs, kiille, muovi, kupari ja nikkeli.

Aloitetaan teräksestä: miten terästä tehdään? Menin ja koputin Rio Tinto -professuurin viranhaltijan ovea Advanced Mineral Extraction -keskuksessa Royal School of Minesissa, ja kysyin: "Miten terästä tehdään?" Professori Cilliers oli hyvin ystävällinen ja selitti minulle kaiken. Muistikuvani yläkoulun tiedetunneilta olivat hämäriä -- no, teräs tulee raudasta, joten soitin rautakaivokseen, ja sanoin: "Hei, yritän tehdä leivänpaahdinta." "Voinko tulla hakemaan vähän rautaa?" Valitettavasti sinne saapuessani -- Ray ilmestyy. Hän oli kuullut väärin ja luulin, että yritän tehdä posteria, joten hän ei ollut valmistautunut viemään minua kaivokseen. Mutta urputettuani vähän, hän suostui hommaan.

(Video) Ray: Se oli hiilipitoista kalkkikiveä. Se syntyi merieläimistä 350 miljoonaa vuotta sitten mukavassa, lämpimässä, aurinkoisessa ilmastossa. Geologiaa tutkiessa näkee, mitä tapahtui menneisyydessä. Ja muutokset ovat olleet hurjia.

Thomas Thwaites: Heillä oli joulukoristeet esillä. Ei se kaivos itse asiassa ollut enää käytössä, koska, vaikka Ray oli kaivosmiehenä siellä, kaivos oli suljettu ja avattu uudelleen turistikohteena, koska siitä ei ole vastusta isommille operaatioille, jotka tapahtuvat Etelä-Amerikassa, Australiassa, jne. Sain joka tapauksessa laukulliseni rautamalmia, ja raahasin sen Lontooseen junalla. Sitten kohtasin ongelman: Okei, miten tästä kivestä tehdään leivänpaahtimen komponentteja?

Joten menin takaisin professori Cilliersin luo, ja hän sanoi: "Mene kirjastoon." Joten menin, ja luin läpi yliopiston oppikirjoja metallurgiasta -- täysin hyödyttömiä minun tarkoituksiini. Koska he eivät tietenkään kerro, miten se tehdään, jos sen haluaa tehdä itse, eikä satu omistamaan sulattoa. Joten päädyin tieteenhistoriankirjastoon, josta löysin tämän kirjan. Tämä on ensimmäinen oppikirja metallurgiasta, ainakin lännessä. Siinä esitellään puuleikkaus, jollaisen päädyin tekemään. Palkeiden sijaan minulla oli lehtipuhallin. (Naurua) Koko projektin ajan kohtasin yhä uudelleen sen, että mitä pienemmässä skaalassa toimii, sitä kauemmas takaisin historiaan on mentävä. Tämä on yhden päivän ja puolen yön raudan sulatuksen jälkeen. Riivin ulos tämän mössön, eikä se ollut rautaa. Mutta onneksi löysin patentin verkosta teollisille sulatusuuneille, jotka käyttävät mikroaaltoja. 30 minuuttia täydellä teholla, ja sain prosessin käymään loppuun asti.

Joten seuraavaksi -- (Aplodeja) Seuraavaksi yritin saada kuparia. Taaskin, tämä kaivos oli aikonaan suurin kuparikaivos maailmassa. Ei ole enää, mutta löysin eläkkeelle jääneen geologian professorin, joka vei minut alas. Hän antoi minun ottaa vähän vettä kaivoksesta. Halusin vettä, koska kaivoksen läpi kulkeva vesi muuttuu happamaksi ja alkaa liuottaa mineraaleja kaivoksesta. Hyvä esimerkki tästä on Rio Tinto, joka on Portugalissa. Kuten näkyy, siinä on paljon mineraaleja liuenneena. Niin paljon, että se on nykyään koti vain bakteereille, jotka pitävät happamista ja myrkyllisistä oloista. Vesi, jonka toin Angleseyn saarelta, jossa kaivos oli -- siinä oli tarpeeksi kuparia, että pystyin valamaan liittimet sähkötöpseliini.

Seuraavaksi: Menin Skotlantiin hakemaan kiillettä. Kiille on mineraali, joka on erittäin hyvä eriste, ja se eristää hyvin sähköä. Minä hankkimassa kiillettä. Viimeinen materiaali, josta aion puhua, on muovi. Luonnollisestikin leivänpaahtimessani tuli olla muovikuori. Muovi kuuluu halpojen sähkölaitteiden määritelmään. Muovia tehdään öljystä, joten soitin BP:lle ja vietin yli puoli tuntia yrittäen vakuuttaa BP:n PR-toimiston siitä, että olisi hienoa heille, jos he lennättäisivät minut öljynporauslautalle ja antaisivat minulle kannullisen öljyä. BP:llä on toki nykyään muita huolia, mutta silloinkaan he eivät olleet vakuuttuneita, ja lupasivat soittaa takaisin. Eivätkä soittaneet. Joten tutustuin muihin tapoihin tehdä muovia. Muovia voi itse asiassa tehdä öljyistä, jotka tulevat kasveista, mutta myös tärkkelyksestä. Tämä on yritys tehdä perunan tärkkelyksestä muovia. Hetken sen näyttikin hyvältä. Kaadoin sen muottiin, jonka tein puun rungosta. Ja se näytti hyvältä hetken, mutta jätin sen ulos, koska sen piti kuivua, ja valitettavasti tullessani takaisin etanat olivat syömässä perunan hydrolysoitumattomia osia.

Joten jotakuinkin epätoivoisena päätin, että voin ajatella asiaa epäsuorasti. Geologit ovat itse asiassa nimenneet -- tai he väittelevät nimetäkö vai ei -- nykyaikamme -- he väittelevät tehdäkö uuden geologisen kauden nimeltä antroposeeni, ihmisen aikakausi. Siksi että tulevaisuuden geologit näkisivät ikään kuin terävän muutoksen kivikerrostumissa, jotka muodostuvat nyt. Se tulee olemaan radioaktiivinen Tšernobylistä ja noin 2000 ydinpommista, jotka on laukaistu vuodesta 1945 lähtien. Ja lajit kuolevat sukupuuttoon -- fossiilit katoaisivat yhtäkkiä. Mietin myös, että kiveen haudattuina saattaisi olla synteettisiä polymeerejä, muoveja.

Joten etsin muovia -- päätin, että voisin louhia tuota modernia kiveä. Menin Manchesteriin vierailemaan paikassa nimeltä Axion Recycling. He ovat etunenässä toteuttamassa WEEE:tä, joka on eurooppalainen sähkö- ja elektroniikkalaiteromun direktiivi. Se astui voimaan, jotta käsittelisimme sen romuvuoren, jota tehdään koko ajan, ja joka asuu kodeissamme hetken päätyäkseen kaatopaikalle. Tässä se on.

(Musiikkia)

(Naurua)

Tässä on kuva leivänpaahtimestani. (Aplodeja) Tässä ilman suojakuorta. Ja siellä se on hyllyssä. Kiitos.

(Aplodeja)

Bruno Giussani: Minulle kerrottiin, että kokeilit sitä kerran.

TT: Juu, laitoin pistokkeen seinään. En tiedä huomasitteko, mutta en onnistunut koskaan eristämään johtoja. Kew-puutarha kieltäytyi antamasta minulle lupaa koskea kumipuihinsa. Joten johdot olivat suojaamattomia. Joten 240 volttia meni näiden kotitekoisten johtojen läpi, ja kotitekoisen pistokkeen. Ja noin viiden sekunnin ajan paahdin paahtoi, mutta sitten, valitettavasti, se ikään kuin suli. Mutta pidän tätä kuitenkin osittaisena menestyksenä.

BG: Thomas Thwaites. (TT: Kiitos.)