Sylvia Earlen TED Prize -toive valtamertemme suojelemiseksi

50 vuotta sitten, kun aloin tutkia valtameriä, ei kukaan -- ei Jacques Perrin, ei Jacques Cousteau eikä Rachel Carson -- kuvitellut, että voisimme vahingoittaa merta laittamalla sinne jotain tai ottamalla sieltä jotain pois. Silloin meri oli kuin Eedenin puutarha, mutta nyt edessämme on kadotettu paratiisi.

Haluan kertoa teille meitä kaikkia koskevista meren muutoksista ja sen merkityksestä, että olemme 50 vuodessa menettäneet -- itse asiassa ottaneet, syöneet -- yli 90 % suurista merikaloista, ja miksi pitäisi kantaa huolta siitä, että lähes puolet koralliriutoista on hävinnyt, miksi salaperäinen happikato suuressa osassa Tyyntämerta ei kosketa ainoastaan kuolevia luontokappaleita, vaan todella meitä kaikkia. Aivan joka ikistä.

Minua ahdistaa Ray Andersonin ajatus "huomisen lapsesta" kyselemässä, miksi emme tehneet vahtivuorollamme jotakin pelastaaksemme hait, sinievätonnikalat, kalmarit, koralliriutat ja elävän meren, silloin kun aikaa vielä oli. Tuo aika on juuri nyt. Toivon, että autatte tutkimaan ja suojelemaan villiä merta, palauttamaan sen terveyden ja ihmiskunnan uskon tulevaisuuteen. Meren terveys turvaa oman terveytemme.

Toivon, että Jill Tarterin toive Maan asukkien sitouttamisesta koskee myös delfiinejä, valaita ja muita meren olentoja älyllistä elämää maailmankaikkeudesta etsittäessä. Toivon, että jonain päivänä vakuutumme planeettamme ihmisten älykkyydestä.

(Naurua)

Mitähän tuli sanottua?

Tieteilijänä tämä kaikki alkoi kohdallani 1953 ensimmäisestä laitesukelluksestani. Ensimmäisen kerran huomasin kalojen uiskentelevan muualla kuin sitruunanpalojen ja voin joukossa. Olen hulluna yösukellukseen. Silloin näkee paljon kaloja, joita ei tapaa päiväsaikaan. Minun oli helppo sukeltaa päivin öin vuonna 1970 johtaessani akvanauttiryhmää, joka eleli veden alla viikkokausia, samaan aikaan, kun astronautit painoivat jalanjälkensä kuun pintaan. Vuonna 1979 jätin omat jalanjälkeni valtameren pohjaan, kun käytin Jim-nimistä sukelluslaitettani 380 m:n syvyydessä 10 km rannikolta. Jim on yksi lempiuimapuvuistani.

Sittemmin olen käyttänyt noin 30 sukelluslaitetta ja perustanut kolme yhtiötä ja Deep Search -säätiön, joka suunnittelee ja rakentaa järjestelmiä syvänmerensukellukseen. Johdin National Geographicin viisivuotista tutkimusta, Sustainable Seas -tutkimusretkiä, joissa käytettiin näitä minisukellusveneitä. Helposti ajettavina ne soveltuvat jopa tutkijan käyttöön. Olen elävä todiste. Niin astronautit kuin akvanautitkin osaavat arvostaa ilmaa, ravintoa, vettä ja lämpöä, hengissä säilymisen edellytyksiä avaruudessa tai meressä. Kuulin astronautti Joe Allenin kertovan, miten hänen piti oppia kaikki mahdollinen elämää ylläpitävästä järjestelmästään ja tehdä kaikki mahdollinen pitääkseen huolta järjestelmästään. Sitten hän näytti tätä ja sanoi: "Elämää ylläpitävä järjestelmä." Meidän tulee oppia siitä kaikki mahdollinen ja tehdä kaikkemme huolehtiaksemme siitä.

Runoilija Auden sanoi: "Tuhannet ovat eläneet ilman rakkautta. Ei yksikään ilman vettä." 97 % maapallon vedestä on meressä. Ei sinistä, ei vihreää. Jos epäilee merten tärkeyttä, on kuviteltava meretön Maa. Mieleen tulee Mars. Ei merta. Ei ylläpitojärjestelmää. Pidin äskettäin esitelmän Maailmanpankissa. Näytin tämän mykistävän kuvan Maasta ja totesin: "Siinä se on. Maailmanpankki!" Tuolla kaikki varamme ovat! Olemme hamunneet niitä paljon nopeammin kuin luonto pystyy niitä uudistamaan.

Tim Worth sanoo, että taloutemme on ympäristömme omistama tytäryhtiö. Jokainen juomapisara, jokainen hengenveto yhdistää ihmisen mereen riippumatta asuinpaikasta pallollamme. Meri tuottaa suurimman osan ilmakehän hapesta. Ajan mittaan pääosa planeettamme orgaanisesta hiilestä on imeytynyt ja varastoitunut sinne pääosin mikrobien ansiosta. Valtameri ohjaa ilmastoa ja säätä, vakauttaa lämpötiloja ja muovaa Maan kemiaa. Merestä nouseva vesi muodostaa pilviä, jotka palaavat maille ja merille vetenä, räntänä ja lumena turvaten kodin noin 97 %:lle elämästä maailmassa, ehkä koko universumissa. Ei vettä. Ei elämää. Ei sinistä. Ei vihreää.

Silti me ihmiset uskomme, että Maa -- kaikkinensa, merineen ja taivaineen -- on niin valtava ja toipumiskykyinen, että voimme tehdä sille mitä tahansa. Näin on voinut olla 10 000 vuotta sitten, ehkä jopa 1 000 vuotta sitten, mutta viimeisen 100:n ja varsinkin 50 vuoden aikana olemme kuluttaneet varamme: ilman, veden ja luonnon, elämämme edellytykset. Uusi teknologia saa meidät ymmärtämään todellista luontoa, tapahtumain oikeaa laitaa. Se osoittaa, kuinka vaikutamme luontoon. Ensiksi on tunnistettava ongelma. Nykyään tiedämme onneksi ongelmista enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tieto synnyttää halun pitää huolta. Huolehtiminen antaa toivon löytää kestävä paikka itsellemme meitä tukevassa luonnonjärjestelmässä. Mutta ensin on tiedettävä.

Kolme vuotta sitten tapasin John Hanken, Google Earthin johtajan, jolle kerroin, kuinka haltioissani olin pidellessäni maailmaa käsissäni ja tehdessäni virtuaalitutkimusmatkoja. Kysyin häneltä: "Milloin saatte sen valmiiksi? Mahtavaa työtä kuivalla maalla. Entäpä vedessä?" Siitä lähtien minulla on ollut ilo tehdä töitä Googlen, DOER Marinen ja National Geographicin ja kymmenien maailman parhaimpien laitosten ja tutkijoiden kanssa. Sellaisten, joiden avulla saisimme meret Google Earth -perheeseen. Juuri tämän viikon maanantaina Google Earth -kokonaisuus valmistui.

Ajatelkaa: Ihan täältä konferenssikeskuksesta lähtien löydämme läheisen akvaarion, voimme katsella, missä istumme, ja seurata rannikkoa ylöspäin suurelle akvaariolle, valtamerelle, ja Kalifornian neljälle kansalliselle merensuojelualueelle ja valtion uudelle suojeluverkostolle. Ne alkavat suojella ja palauttaa varojamme. Voimme pyrähtää Havaijille katsomaan todellisia Havaijin saaria ... Eikä ainoastaan pientä pinnalle työntyvää osaa, vaan myös veden alla olevaa. Nähdäksemme -- hetki vain, roiskautetaan -- suoraan tänne, haa -- veden alle katsomaan, mitä valaat näkevät. Voimme mennä tutkimaan Havaijin saarten toista puolta. Google Earthissä voimme tehdä uintiretken ja vierailla ryhävalaiden luona. Ne ovat lempeitä jättiläisiä, joita olen monta kertaa päässyt näkemään silmästä silmään veden alla. Mikään ei vedä vertoja sille, että joutuu valaan tiukkaan tarkasteluun.

Voimme jatkaa ja kiitää syvimpään paikkaan: 11 km:n syvyyteen, Mariaanien hautaan, missä vain kaksi ihmistä on koskaan käynyt. Kuvitelkaa. Vain 11 kilometriä, mutta vain kaksi ihmistä on käynyt siellä 49 vuotta sitten. Yhdensuuntaiset matkat ovat helppoja. Tarvitsemme uusia syvänmeren sukellusveneitä. Ehkäpä X Prizes -palkintoja valtameritutkimuksiin? Meidän pitää nähdä syviä hautoja, merenalaiset vuoret, ja ymmärtää elämää meren syvyyksissä.

Nyt voimme lähteä Arktikselle. Vain 10 vuotta sitten seisoin pohjoisella napajäällä. Pohjoinen jäämeri saattaa muuttua jäättömäksi tällä vuosisadalla. Huono uutinen jääkarhuille. Huono uutinen meillekin. Liika hiilidioksidi ei aiheuta ainoastaan ilmaston lämpenemistä, vaan muuttaa myös merten kemiaa happamoittaen niitä. Tämä on huono uutinen koralliriutoille ja happea tuottavalle planktonille. Huono uutinen myös meille. Kippaamme satoja miljoonia tonneja muovia ja muita jätteitä mereen. Miljoonia tonneja hylättyjä kalaverkkoja, yhä tappavia kapineita. Tukimme meren myrkyttäen planeettamme verenkierron ja riistämme merestä satoja miljoonia tonneja luonnonvaraista hiilipohjaista elämää. Tapamme raakamaisesti haita haineväkeiton takia, heikentäen ravintoketjuja, jotka muokkaavat planeettamme kemiaa ja ohjaavat hiilen, typen, hapen ja veden kiertoa, elämää ylläpitävää järjestelmäämme. Tapamme yhä erittäin uhanalaisia sinievätonnikaloja. Arvokkaampia elävinä kuin kuolleina. Kaikki nämä osat ovat elämää ylläpitävän järjestelmämme osasia. Tapamme pitkäsiimoilla, joiden täkykoukut ovat tiuhassa ja joiden pituus voi olla yli 80 km. Teolliset troolit raapivat meren pohjaa kuin puskutraktorit repien kaiken tielleen osuvan.

Google Earthin avulla voi nähdä troolien Kiinassa, Pohjanmerellä ja Meksikonlahdella ravistelevan elämää ylläpitävän järjestelmämme perustuksia ja jättävän jälkeensä kuolinvanoja. Kun seuraavan kerran nautit sushia, sashimia, paistettua miekkakalaa tai katkarapucocktailia; tai mistä merenelävästä nyt satutkaan pitämään, mieti todellista hintaa. Jokaista myyntiin tulevaa kiloa kohden yli 10 kiloa, jopa 100 kiloa voidaan heittää sivusaaliina yli laidan. Tämä johtuu siitä, ettei tiedetä, kuinka paljon merta voidaan verottaa. Tästä kaaviosta näkee meren antimien vähenemisen vuosina 1900 - 2000. Suurimmat keskittymät punaisella. Kuvitelkaa, minun elinaikanani on tapettu 90 % suurista kaloista. Useimpien kilpikonnien, haiden, tonnikalojen ja valaiden määrä on laskenut jyrkästi.

Mutta on myös hyviä uutisia. Isoista kaloista on vielä jäljellä 10 %. Sinivalaita on vielä jonkin verran. Etelämantereella on vielä vähän krillejä. Chesapeake-lahdella vielä jonkin verran ostereita. Puolet koralliriutoista on vielä melko hyvässä kunnossa maapallon keskellä kiertävällä timanttivyöhykkeellä. Vielä on vähän aikaa, mutta ei paljon, kääntää kehityksen suunta. Mutta jos emme tee mitään, niin 50 vuoden päästä koralliriuttoja ja kaupallista kalastusta ei ehkä enää ole, koska kalat ovat yksinkertaisesti hävinneet. Kuvitelkaa kalattomat meret. Kuvitelkaa, mitä se tarkoittaa elämää ylläpitävälle järjestelmällemme. Myös maanpäällisen luonnon järjestelmät kärsivät, mutta ongelmat ovat helpommin havaittavissa, ja jotain tehdään puiden, pohjavesialtaiden ja villieläinten suojelemiseksi.

Vuonna 1872 perustetusta Yellowstonen kansallispuistosta lähtien Yhdysvallat alkoi perustaa luonnonsuojelujärjestelmää, mitä jotkut pitävät Amerikan historian parhaana ideana. Nykyisin noin 12 %:a maailman maa-alueista suojellaan biodiversiteetin turvaamiseksi, hiilinielujen takaamiseksi, hapen tuottamiseksi ja pohjavesialtaiden suojelemiseksi. Vuonna 1972 USA alkoi perustaa vastaavia kansallisia meriensuojelualueita. Toinen suurenmoinen idea. Hyvä uutinen on se, että nyt maailman merissä on yli 4 000 jollain tavoin suojeltua paikkaa. Ne voi löytää Google Earthistä. Huono uutinen on se, että niitä ei ole helppo löytää. Esimerkiksi viime kolmen vuoden aikana USA on suojeli 880 000 neliökilometriä valtamerta kansallisiksi monumenteiksi. Tämä lisäsi maailman suojeltujen merialueiden määrää vain 0,6 %:sta 0,8 %:iin Suojelualueet kyllä toipuvat, mutta 50-vuotiaiden kivikalojen, merikrottien, haiden ja meriahventen tai 200-vuotiaiden keltaroussien palauttaminen vie aikaa. Emme syö 200 vuotta vanhoja lehmiä tai kanoja. Suojelualueet antavat toivoa siitä, että olennot Ed Wilsonin unelmassa elämän ensyklopediasta tai merielämän väestönlaskennasta, eivät tule elämään vain luettelona, valokuvana tai kirjallisena katkelmana.

Muun maailman tieteilijöiden tavoin, olen tarkastellut sitä 99 %:a valtameristä, joilla kalastus, kaivuu, poraus, jätteiden upotus ja kaikki muu sallitaan, löytääkseni toivon saarekkeita, alueiden tulevaisuuden ja oman tulevaisuutemme turvaamiseksi. Kuten Arktiksella -- meillä on ainoa mahdollisuus, juuri nyt, korjata tilanne. Kuten Antarktisella, missä manteretta suojellaan, mutta ympäröivän meren krillit, valaat ja kalat ryövätään. Sargassomeren 8 miljoonan neliökilometrin kelluvaa metsää kerätään lehmien ruuaksi 97 % Galapagossaarten maa-alueesta on suojeltu, mutta viereinen meri raiskataan kalastamalla. Tämä pätee Argentiinassakin vakavissa vaikeuksissa olevalla Patagonian jalustalla. Avomerellä, missä valaat, tonnikalat ja delfiinit matkaavat -- planeettamme isoimmassa ja suojelemattomimmassa ekosysteemissä, täynnään valonhohtoisia olioita, jotka elävät keskimäärin 3 km syvissä pimeissä vesissä Ne välkehtivät, säkenöivät ja hohkavat omaa elävää valoaan.

Lapsuuteni koskematonta merimaailmaa on vielä jäljellä. Seuraavat 10 vuotta saattavat olla tärkeimmät, ja seuraavat 10 000 vuotta lajimme paras mahdollisuus suojella elämää antavien luonnonjärjestelmien rippeitä. Selättääksemme ilmastonmuutoksen tarvitsemme uusia energiamuotoja. Uusia, parempia tapoja selviytyäksemme köyhyydestä, sodista ja sairauksista. Tarvitsemme monia keinoja saadaksemme maailman paremmaksi. Mikään muu ei auta, jos emme pysty suojelemaan merta. Kohtalomme riippuu meren kohtalosta. Meidän on tehtävä merille se, mitä Al Gore teki yläilmoille.

Maailman luonnonsuojelujärjestön, IUCN:n, maailmanlaajuinen toimintasuunnitelma on tekeillä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista toipumiseksi. Avomerellä ja rannikkoalueilla, missä vain uhanalaisia paikkoja tunnistetaan, tarvitaan uutta teknologiaa kartoittamaan, kuvaamaan ja tutkimaan sitä 95 %:a meristä, jota emme vielä tunne. Tavoite on biodiversiteetin suojeleminen ja vakauden sekä toipumiskyvyn varmistaminen. Tarvitsemme syväsukellusveneitä, uutta teknologiaa valtameritutkimukseen. Ehkäpä tarvitsemme tutkimusretken -- TEDin merellä -- joka voisi auttaa selvittämään tarpeellisia toimia

Uskon, että haluaisitte tietää, mikä toiveeni on. Toivon, että käyttäisitte kaikkia mahdollisia keinoja -- filmejä, tutkimusretkiä, nettiä ja uusia sukellusveneitä -- kampanjaa yleisön sytyttämiseksi tukemaan maailmanlaajuista meriensuojeluverkostoa, riittävän suuria toivon saarekkeita palauttamaan entiselleen meren, planeettamme sinisen sydämen. Kuinka paljon suojellaan? Joidenkin mielestä 10 %, toisten 30 %. Sinä päätät, kuinka suuren osan sydäntäsi haluat suojella. Niin tai näin, prosentin murto-osa ei riitä. Toiveeni on kova, mutta jos pystymme toteuttamaan sen, se voi todella muuttaa maailmaa ja varmistaa suosikkilajini henkiinjäämisen, mikä itse asiassa -- loppujen lopuksi -- olemme me ihmiset itse. Tämän päivän lapselle ja huomisen lapselle hetki on nyt tai ei koskaan.

Kiitoksia.

(Suosionosoituksia)