Susan Cain: Introverttien voima

Kun olin yhdeksänvuotias menin ensimmäistä kertaa kesäleirille. Äiti pakkasi minulle mukaan laukullisen kirjoja, eikä siinä ollut mielestäni mitään erikoista. Meidän perheemme mielestä lukeminen oli hauskinta mitä yhdessä voitiin tehdä. Tämä saattaa kuulostaa epäsosiaaliselta, mutta meille se oli vain tapa olla seurallisia. Näin voi nauttia perheen läheisyydestä ympärillään, mutta on kuitenkin vapaa seikkailemaan muissa maailmoissa omassa mielessään. Luulin, että leirillä olisi samanlaista, mutta parempaa. (Naurua) Mielikuvissani 10 tyttöä istui kodikkaassa mökissä lukemassa kirjoja samanlaisissa yöpuvuissaan.

(Naurua)

Leiri oli enemmänkin kuin bileet ilman alkoholia. Ja heti ensimmäisenä päivänä ohjaajamme keräsi meidät yhteen opetti leirihuudon ja kertoi, että huutaisimme sen joka päivä kesän loppuun saakka leirihengen rakentamiseksi. Näin se meni: "H-U-R-I-A, näin tavataan huria. huria, huria, me ollaan huria." Jee. En kuolemaksenikaan ymmärtänyt miksi meidän piti olla niin hurjia tai miksi sana piti tavata väärin. (Naurua) Mutta opettelin huudon. Niin kuin kaikki muutkin. Tein parhaani. Ja odotin että pääsisin lukemaan kirjojani.

Mutta kun ensimmäisen kerran otin kirjan esiin, mökin suosituin tyttö tuli katsomaan ja kysyi: "Miksi olet tuollainen lälläri?" -- lälläri oli tietysti täysi vastakohta H-U-R-I-A:lle. Ja kun toisen kerran yritin lukea, ohjaaja tuli huolestuneena luokseni, toisti ajatuksen leirihengestä ja sanoi että kaikkien pitäisi olla seurallisia.

Joten laitoin kirjat takaisin laukkuun sängyn alle koko loppukesäksi. Tunsin syyllisyyttä. Tunsin, että kirjat tarvitsivat minua, kutsuivat minua, ja minä hylkäsin ne. Mutta minä hylkäsin ne, enkä avannut laukkua, ennen kuin olin taas kotona kesän jälkeen.

Kerroin teille tarinan kesäleiristä. Olisin voinut kertoa niistä 50 muustakin kerrasta, kun minun annettiin ymmärtää, että hiljainen ja introvertti tyylini ei ollut oikea, että minun pitäisi yrittää suuntautua ulos päin. Salaa tunsin, että se oli väärin, ja että introverttiydessä ei ole mitään vikaa. Vuosien ajan kielsin tunteen ja minusta tuli asianajaja eikä kirjailija, kuten olin aina halunnut -- osaksi halusta todistaa itselleni että pystyisin olemaan rohkea ja täynnä itseluottamusta. Lähdin aina ruuhkaisiin baareihin, kun oikeasti olisin halunnut vain illallisen ystävien kanssa. Tein näitä itseni kieltäviä valintoja niin refleksinomaisesti, etten edes tajunnut tekeväni niitä.

Monet muutkin introvertit tekevät samoin, ja se on meidän tappiomme mutta se on menetys myös kollegoillemme ja yhteisöillemme. Mahtipontisuuden uhallakin sanon: se on menetys maailmalle. Luovuudessa ja johtamisessa tarvitsemme introverttien parhaita ominaisuuksia. 33-50% maailman ihmisistä on introvertteja -- 33-50%. Joka toinen tai kolmas tuttavistasi. Vaikka olisit itse ekstrovertti työkaverisi, puolisosi, lapsesi, vieressäsi istuva henkilö -- he kaikki ovat tämän ennakkoluulon kohteena, joka on syvällä yhteiskunnassamme. Opimme sen jo lapsina, vaikkei meillä ole sille sanoja.

Havaitakseen tämän ennakkoluulon täytyy ymmärtää mitä introverttiys on. Se ei ole ujoutta. Ujous on arvostelun pelkoa. Introverttiys on enemmänkin miten ihminen vastaa ärsykkeisiin, sosiaaliset ärsykkeet mukaan lukien. Ekstrovertit kaipaavat paljon sosiaalisia ärsykkeitä kun taas introvertit tuntevat olevansa elossa, energisiä ja pystyviä hiljaisessa, rauhallisessa ympäristössä. Eivät aina -- mikään ei ole ehdotonta -- mutta suuren osan ajasta. Niinpä avain lahjojemme parhaaseen käyttöön on hakeutua itsellemme sopivaan ärsykeympäristöön.

Tässä ennakkoluulot tulevat kuvaan. Tärkeimmät instituutiot koulut ja työpaikat on suunniteltu ekstroverteille ekstroverttien suureen ärsyketarpeeseen. Vallalla on myös ajatus, jota kutsun ryhmäajatteluksi jonka mukaan luovuus ja tuotteliaisuus syntyvät oudon kollektiivisella tavalla.

Ajatelkaa tämän päivän koululuokkia: Minun kouluaikoinani istuttiin riveissä. Istuimme pulpettiriveissä ja työskentelimme aika itsenäisesti. Nykyään tyypillisessä luokkahuoneessa on pulpettiryhmiä -- neljä, viisi tai kuusi lasta vastakkain. Lapset tekevät lukemattomia ryhmätöitä. Jopa matematiikassa ja luovassa kirjoittamisessa, joiden ajattelisi perustuvan omaan ajatteluun, lasten täytyy toimia ryhmänä. Lapset, jotka mieluummin tekevät töitä itsekseen nähdään ulkopuolisina, tai pahempaa, ongelmatapauksina. Suurin osa opettajista uskoo, että hyvä oppilas on ulospäin suuntautunut ennemmin kuin sisäänpäin, vaikka introvertit tosiasiassa saavat parempia arvosanoja ja tietävät enemmän tutkimuksien mukaan. (Naurua)

Sama pätee työpaikoilla. Useimpien työpaikkana on avokonttori ilman seiniä, jossa ollaan jatkuvasti melulle ja kollegoiden katseille alttiina. Mitä tulee johtajuuteen, introvertit ohitetaan jatkuvasti johdon paikkoja jaettaessa, vaikka introvertit ovat huolellisia, vähemmän valmiita ottamaan liian isoja riskejä -- mitä nykyään voisi suosia. Adam Grantin Wharton Schoolissa tehty tutkimus osoittaa, että introvertit johtajat saavat usein aikaan parempia tuloksia kuin ekstrovertit, sillä johtaessaan proaktiivisia työntekijöitä he antavat työntekijöiden toteuttaa vapaasti ideoitaan, kun taas ekstrovertti saattaa huomaamattaan innostua niin, että haluaa sekaantua joka asiaan, eivätkä muiden ihmisten ideat pääse yhtä helposti esille.

Eräät muutosvoimaisimmista johtajista ovat olleet introvertteja. Annan esimerkkejä. Eleanor Roosevelt, Rosa Parks, Gandhi -- kaikki kuvailivat itseään hiljaisiksi ja jopa ujoiksi. He kaikki astuivat parrasvaloihin, vaikka heidän luonteensa pani vastaan. Se kääntyi kuitenkin voimavaraksi, koska ihmiset tunsivat, etteivät nämä johtajat olleet ohjaimissa koska nauttivat muiden määräämisestä tai esillä olemisen halusta; heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, koska heillä oli sisäinen pakko tehdä tehdä mielestään oikein.

Tässä vaiheessa on varmaan tärkeää sanoa, että rakastan ekstroverttejä. Parhaiden ystävieni joukossa on ekstroverttejä, rakas aviomieheni mukaan lukien. Ja me kaikki sijaitsemme, tietenkin, eri kohdissa introverttiyden ja ekstroverttiyden asteikkoa. Jopa termit tunnetuksi tehnyt psykologi Carl Jung sanoi ettei puhdasta introverttiä tai ekstroverttiä ole olemassa. Hän sanoi, että sellainen ihminen olisi mielisairaalassa, jos sellainen voisi olla olemassa. Jotkut ovat täsmälleen puolivälissä introverttiyden ja ekstoverttiyden asteikossa. Heitä kutsutaan ambiverteiksi. Mielestäni heillä on mukavin elämä. Useimmat tunnistavat itsessään jomman kumman tyypin.

Mielestäni kulttuurimme tarvitsee paremman tasapainon. Tarvitsemme enemmänkin jinin ja jangin näiden kahden tyypin välille. Se on erityisen tärkeää, kun puhutaan luovuudesta ja tuotteliaisuudesta, koska kun psykologit tutkivat useimpien luovien ihmisten elämää, he huomaavat näiden ihmisten olevan erittäin hyviä kertomaan ideoista ja edistämään niitä mutta joilla on myös vahva taipumus introverttiyteen.

Tämä johtuu siitä, että yksinäisyys on usein tärkeä osa luovuutta. Esimerkiksi Darwin teki pitkiä, yksinäisiä kävelyretkiä ja kieltäytyi tiukasti illalliskutsuista. Theodor Geisel, eli Dr. Seuss keksi monet uskomattomista tarinoistaan yksinäisessä kellotornissaan talonsa takapihalla La Jollassa, Kaliforniassa. Häntä pelotti tavata lapsia, jotka lukivat hänen kirjojaan koska ajatteli heidän odottavan lupsakkaa joulupukkimaista henkilöä ja pettyvän hänen varautuneisuuteensa. Steve Wozniak kehitti ensimmäisen Apple-tietokoneen istuessaan yksin toimistokarsinassaan Hewlett-Packardilla työskennellessään. Hän sanoi, ettei hänestä koskaan olisi tullut asiantuntijaa ellei hän olisi ollut liian introvertti lähteäkseen kotoa ollessaan nuori.

Tietenkään tarkoitus ei ole lopettaa yhteistyön tekemistä -- esimerkiksi Steve Wozniak työskenteli Steve Jobsin kanssa luodakseen Apple-yhtiön -- mutta yksin olemisella on merkitystä, ja joillekin ihmisille se on elintärkeää. Vuosisatoja on tiedetty yksinäisyyden tajuntaa laajentava vaikutus. Viime aikoina olemme vain unohtaneet sen. Maailman pääuskonnoissa on kaikissa etsijöitä -- Mooses, Jeesus, Buddha, Muhammed -- etsijöitä, jotka lähtivät yksin erämaahan saadakseen ilmestyksiä ja nähdäkseen näkyjä tuodakseen ne takaisin yhteisölleen. Ei erämaata, ei näkyjä.

Tämä ei ole yllätys nykypsykologialle. Emme voi olla ryhmässä vaistomaisesti jäljittelemättä muiden mielipiteitä. Jopa henkilökohtaisissa ja tunneasioissa, kuten keneen ihastuu, ihminen alkaa matkia muita ympärillään tajuamatta itsekään, mitä tekee.

On tunnettua, että ihmisryhmät ovat samaa mieltä huoneen hallitsevimman henkilön kanssa vaikka parhaalla puhujalla ei aina ole parhaita ajatuksia. Ei todellakaan ole. Joten... (Naurua) Saatat kannattaa parhaita ajatuksia tai sitten et. Haluatko jättää sen sattuman varaan? Paljon parempi, jos kaikki vetäytyvät erilleen, miettivät oman ideansa, johon muut eivät voi vaikuttaa, ja kokoontuvat sitten ryhmäksi keskustelemaan ideoista kontrolloidussa ympäristössä ja jatkavat siitä.

Jos asia on näin, miksi teemme väärällä tavalla? Miksi järjestelemme koulut ja työpaikat tällä tavoin? Miksi introverttejä syyllistetään halustaan vetäytyä välillä yksinäisyyteen? Eräs syy on syvällä kulttuurihistoriassamme. Länsimaat ja erityisesti Yhdysvallat ovat aina arvostaneet toiminnan miehiä harkinnan miehiä enemmän -- harkinnan "miehiä". Mutta Yhdysvaltojen syntyaikoina elettiin "luonnekulttuurissa", jossa ihmisiä vielä arvostettiin sisimpänsä ja moraalisen selkärankansa perusteella. Tämän ajan elämäntaito-oppaiden nimet olivat tyyliä "Luonne, maailman hienoin asia." Niissä annettiin esikuvia, kuten Abraham Lincoln vaatimattomuutensa vuoksi. Ralph Waldo Emerson kutsui häntä "mieheksi, joka ei loukkaa ylemmyydellään."

Sitten koitti 1900-luku ja uusi aika -- persoonallisuuden kulttuuri. Maatalousyhteiskunta kehittyi ison bisneksen maailmaksi. Yhtäkkiä ihmiset muuttivat pienistä kylistä kaupunkeihin. Työskenneltyään aina tuttujen ihmisten kanssa he joutuivat nyt tekemään vaikutuksen vieraisiin ihmisiin. Ymmärrettävää kyllä vetovoiman ja karisman kaltaiset ominaisuudet ovatkin yllättäen tärkeitä. Myös elämäntaito-oppaat muuttuivat. Niitä oli nimillä tyyliin "Miten saan ystäviä, menesystä, vaikutusvaltaa". Niissä annettiin esikuviksi hyviä myyntimiehiä. Tällaisessa maailmassa elämme nyt. Tämä on kulttuuriperintömme.

En halua väittää, että sosiaaliset taidot eivät olisi tärkeitä, enkä halua, että ryhmätyöskentely kiellettäisiin. Uskonnot, jotka lähettivät viisaat miehensä yksinäisille vuorille opettavat myös rakkautta ja luottamusta. Ihmiskunnan ongelmat tänä päivänä esimerkiksi tieteessä ja taloudessa ovat niin laajoja ja monimutkaisia, että tarvitsemme armeijallisen ihmisiä kokoontumaan niitä ratkaisemaan. Mitä enemmän annamme introverttien olla omia itsejään, sitä todennäköisemmin he päätyvät ratkaisemaan nämä ongelmat.

Haluaisin näyttää teille, mitä laukussani on tänään. Arvatkaa mitä. Kirjoja. Minulla on laukullinen kirjoja. Margaret Atwoodin "Kissansilmä". Milan Kunderan romaani. "Eksyneiden opas" - Maimonideelta. Nämä eivät itse asiassa ole omia kirjojani. Otin ne mukaani, koska ne ovat isoisäni lempikirjailijoilta.

Isoisäni oli rabbi, leski, joka asui Brooklynissa pienessä asunnossa, joka oli lapsena lempipaikkani. Osaksi hänen lempeän ja hienostuneen läsnäolonsa vuoksi, osaksi, koska se oli täynnä kirjoja. Kirjaimellisesti asunnon jokainen pöytä ja tuoli palveli uudessa tehtävässä kannatellen huojuvia kirjapinoja. Kuten muunkin perheeni, isoisäni lempiharrastus oli lukeminen.

Hän myös rakasti seurakuntaansa, ja rakkauden saattoi tuntea hänen pitämissään saarnoissa, joka viikko hänen 62 vuoden rabbiutensa aikana. Hän kutoi viikoittain lukemansa asiat ikivanhojen ja humanististen ajatusten kudonnaiseksi, ja ihmiset tulivat läheltä ja kaukaa kuuntelemaan häntä.

Mutta tässä vielä juttu isoisästäni. Seremoniallisen roolinsa alla hän oli hyvin vaatimaton ja introvertti, siinä määrin, että saarnatessaan hän tuskin pystyi ottamaan katsekontaktia seurakuntaan, jolle oli saarnannut 62 vuotta. Saarnastuolin ulkopuolellakin kuulumisia vaihdettaessa hän usein keskeytti keskustelun pelätessään vievänsä liikaa ihmisten aikaa. Kun hän kuoli 94-vuotiaana poliisin piti sulkea katuja, että ihmiset olisivat mahtuneet paikalle suremaan häntä. Yritän ottaa mallia isoisästäni omalla tavallani.

Julkaisin introverttiydestä kirjan jonka kirjoittaminen vei seitsemän vuotta. Ne seitsemän vuotta olivat ihania, koska sain lukea, kirjoittaa, ajatella ja tutkia. Ne olivat minun versioni isoisäni yksinäisistä tunneista kirjastossa. Mutta yhtäkkiä työni onkin aivan erilaista. Minun pitää puhua siitä, puhua introverttiydestä. (Naurua) Se on minulle paljon vaikeampaa, sillä vaikka olenkin otettu kunniasta saada olla täällä, tämä ei ole luonnollinen ympäristöni.

Valmistauduin tällaisiin tilanteisiin parhaani mukaan. Olenkin viettänyt viimeisen vuoden opiskellen suullista ilmaisua, käyttäen kaikki mahdollisuuteni siihen. Kutsun tätä "vaarallisten puheiden vuodekseni". (Naurua) Se auttoi paljon. Vielä enemmän auttaa se, että tunnen, uskon ja toivon, että asenteemme introverttiyttä, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kohtaan on oikeasti suuren muutoksen edessä. Todellakin olemme. Annan teille kolme toimintaohjetta, jos olette samaa mieltä kanssani.

Yksi: Lopettakaa se ainaisten ryhmätöiden hulluus. Lopettakaa se. (Naurua) Kiitos. (Taputusta) Haluan sanoa sen selvästi, koska uskon, että toimistojemme pitäisi olla kannustavia, rentoja, kahvilatyylisiä kanssakäymisen paikkoja sellaisia, joissa ihmiset tapaavat toisiaan, ja saavat toisiltaan odottamattomia ideoita. Se on upeaa. Se on upeaa sekä introverttien että ekstroverttien kannalta. Tarvitsemme kuitenkin enemmän yksityisyyttä, vapautta ja itsenäisyyttä työssämme. Kouluissa sama juttu. Totta kai lapsia pitää opettaa toimimaan yhdessä, mutta heidän täytyy oppia toimimaan myös yksin. Tämä on erityisen tärkeää ekstroverteille lapsille. Heidän täytyy työskennellä yksin, koska osin siitä syntyy syvä ajattelu.

Kaksi: Vetäytykää yksinäisyyteen. Seuratkaa Buddhaa, saakaa ilmestyksiä. En sano, että kaikkien täytyy rakentaa oma erakkomökki eikä enää puhua kenellekään, vaan, että kaikilla olisi mahdollisuus olla tavoittamattomissa ja yksin päänsä sisällä vähän useammin.

Kolme: Tutkikaa, mitä teillä on laukuissanne, ja miksi. Ehkä ekstroverttienkin laukut ovat täynnä kirjoja. Tai samppanjalaseja, tai laskuvarjohyppäysvarusteita. Mitä laukussanne onkaan, ottakaa se esille mahdollisimman usein, ja antakaa meille energiaanne ja iloanne. Luonteenomaisesti introvertit ehkä haluavat varjella laukkunsa sisältöä. Se sopii. Mutta silloin tällöin toivoisin teidän avaavan laukkunne muiden nähtäville, sillä maailma tarvitsee teitä ja ominaisuuksianne.

Toivotan teille parasta mahdollista matkaa, ja rohkeutta puhua hiljaisella äänellä.

Kiitos paljon.

(Taputusta)

Kiitos.

(Taputusta)