Sugata Mitran uudet kokeilut itseopiskelusta

Tuo toteamus on melko itsestään selvä. Aloitin tuolla lauseella noin 12 vuotta sitten, ja aloitin kehitysmaiden tilanteesta, mutta te istutte täällä joka maailman kolkasta. Jos kuvittelette maanne karttaa, uskon, että huomaatte, että joka maahan maapallolla voisi piirtää pieniä ympyröitä ja sanoa: "Näihin paikkoihin hyvät opettajat eivät suostu menemään." Sen lisäksi, noista paikoista ongelmat saavat alkunsa. Joten meillä on ironinen ongelma. Hyvät opettajat eivät halua mennä juuri niihin paikkoihin, missä heitä eniten tarvittaisiin.

Aloitin 1999 yrittämällä ratkaista tämän ongelman tekemällä kokeen, joka oli hyvin yksinkertainen, New Delhissä. Käytännössä siis laitoin tietokoneen slummin seinään New Delhissä. Lapset hädin tuskin kävivät koulua. He eivät osanneet englantia. He eivät olleet koskaan ennen nähneet tietokonetta, ja he eivät tienneet mitään internetistä. Kytkin siihen laajakaistainternetin -- se on noin metrin korkeudella -- kytkin sen päälle ja jätin sen sinne. Tämän jälkeen, huomasimme pari mielenkiintoista juttua, jotka tulette näkemään. Toistin tämän ympäri Intiaa ja sitten ympäri suurta osaa maapallosta ja havaitsin, että lapset oppivat tekemään sitä, mitä he haluavat oppia tekemään.

Ensimmäinen tekemämme koe oli -- kahdeksanvuotias poika oikealla opettaa oppilastaan, kuusivuotiasta tyttöä, ja hän opettaa kuinka selata. Poika täällä keskellä Intiaa -- tämä on Rajasthanin kylässä, missä lapset nauhoittivat omaa musiikkiaan ja soittivat sitä nauhalta toisilleen, ja samalla nauttivat täysin siemauksin. He tekivät kaiken sen neljässä tunnissa nähtyään tietokoneen ensimmäistä kertaa. Toisessa eteläisen Intian kylässä, nämä pojat ovat koonneet videokameran ja yrittivät ottaa valkokuvaa kimalaisesta. He imuroivat sen Disney.com:sta, tai joltain toiselta sivustolta, 14 päivää sen jälkeen, kun laitoimme tietokoneen heidän kyläänsä. Joten päättelimme, että lapsiryhmät voivat oppia käyttämään tietokoneita ja internetiä omin neuvoin, riippumatta keitä tai missä he ovat.

Siinä vaiheessa, minusta tuli vähän kunnianhimoisempi ja päätin katsoa, mitä muuta lapset voivat tehdä tietokoneella. Aloitimme kokeella Hyderabadissa, Intiassa, missä annoin ryhmälle lapsia -- he puhuivat englantia hyvin vahvalla Telugun aksentilla -- Annoin heille tietokoneen, jossa oli puheentunnistusohjelma, jonka saa nykyään ilmaiseksi Windowsin mukana, ja pyysin heitä puhumaan siihen. Kun he puhuivat siihen, tietokone kirjoitti siansaksaa, joten he sanoivat: "Se ei ymmärrä mitään, mitä sanomme." Sanoin: "Niin.. Jätän sen tänne kahdeksi kuukaudeksi. Tehkää itsenne ymmärretyiksi tietokoneelle." Lapset sanoivat: "Miten me sen teemme?" Sanoin: "En tiedä, itse asiassa." (Naurua) Ja lähdin. (Naurua) Kaksi kuukautta myöhemmin -- tämä on nyt dokumentoitu lehdessä Information Technology for International Development -- että aksentit olivat muuttuneet, ja ne olivat hämmästyttävän lähellä neutraalia brittiaksenttia, johon olin puheentunnistusohjelman opettanut. Toisin sanoen, he kaikki puhuivat kuin James Tooley. (Naurua) He oppivat sen itsekseen. Sen jälkeen aloitin kokeiluja useilla eri asioilla, joita he saattaisivat oppia itsekseen.

Sain mielenkiintoisen puhelun kerran Colombosta edesmenneeltä Arthur C. Clarkelta, joka sanoi: "Haluan tietää, mitä oikein teette." Hän ei voinut matkustaa, joten menin sinne. Hän sanoi kaksi mielenkiintoista asiaa: "Jos opettajan voi korvata koneella, hänet pitäisi korvata." (Naurua) Toinen asia, minkä hän sanoi, oli: "Jos lapsilla on mielenkiintoa, koulutus tapahtuu." Tehdessäni sitä kentällä, joka kerta sen tapahtuessa ajattelin häntä.

(Video) Arthur C. Clarke: Ja he voivat ehdottomasti auttaa ihmisiä, koska lapset oppivat nopeasti navigoimaan ja löytämään asioita, jotka kiinnostavat heitä. Ja kun on kiinnostusta, silloin on koulutusta.

Sugata Mitra: Vein kokeilun Etelä-Afrikkaan. Tämä on 15-vuotias poika.

(Video) Poika: ... mainitsen vain, pelaan pelejä kuten eläimiä, ja kuuntelen musiikkia.

SM: Kysyin häneltä lähettääkö hän sähköposteja. Hän sanoi: "Kyllä, ja ne hyppäävät meren yli." Tämä on Kambodžassa, maaseudulla Kambodžassa -- melko pöhkö laskentapeli, jota kukaan lapsi ei pelaisi koululuokassa tai kotona. He heittäisivät sen päin sinua. He sanoisivat, että se on hyvin tylsä. Jos sen jättää jalkakäytävälle, ja jos kaikki aikuiset menevät pois, silloin he näyttävät toisilleen, mitä kaikkea he voivat tehdä. Sitä nämä lapset tekevät. He yrittävät kertolaskuja, luullakseni. Ympäri Intiaa, noin kahden vuoden jälkeen, lapset alkoivat googlata kotitehtäviään. Sen seurauksena opettajat raportoivat huomattavaa edistystä heidän englannin kielen taidoissaan -- (Naurua) ja nopeaa kehitystä kaikenlaisissa asioissa. He sanoivat: "Heistä on tullut todella syvällisiä ajattelijoita" ja niin edelleen. (Naurua) Ja niin tosiaan oli käynyt. Tarkoitan, jos asiat ovat Googlessa, miksi niitä pitäisi survoa omaan päähänsä? Seuraavan neljän vuoden jälkeen päätin, että lapsiryhmät voivat navigoida internetissä löytääkseen koulutuksellisia määränpäitä itsekseen.

Tuohon aikaan suuri summa rahaa oli tullut Newcastlen yliopistoon Intian koululaitoksen parantamista varten. Newcastlesta soitettiin minulle. Sanoin tekeväni sen Delhistä. He sanoivat: "Et todellakaan hallinnoi miljoonia puntia yliopiston rahoja Delhistä käsin." Joten 2006 ostin itselleni paksun talvitakin ja muutin Newcastleen. Halusin testata systeemin rajoja. Ensimmäinen Newcastlesta käsin tekemäni koe tehtiin itse asiassa Intiassa. Asetin itselleni mahdottoman tavoitteen: voivatko tamilia puhuvat 12-vuotiaat lapset eteläintialaisessa kylässä opettaa itselleen bioteknologiaa englanniksi itsekseen? Ajattelin, että testaan heitä. He saavat nollan. Annan heille materiaalit. Tulen takaisin ja testaan heidät. Ja he saavat taas nollan. Menen takaisin ja sanon: "Kyllä, opettajia tarvitaan joihinkin asioihin."

Kutsuin 26 lasta sisään. He saapuivat ja sanoin heille, että tällä tietokoneella on jotain tosi vaikeaa juttua. En yhtään yllättyisi, jos ette ymmärtäisi mitään. Se on kaikki englanniksi, ja minä lähden nyt. (Naurua) Joten jätin heidät itsekseen. Tulin takaisin kahden kuukauden kuluttua ja 26 lasta marssi sisään hyvin, hyvin hiljaisina. Sanoin: "No, katsoitteko sitä vaikeaa juttua?" He sanoivat: "Juu, katsottiin." "Ymmärsittekö mitään?" "Ei, ei mitään." Joten sanoin: "No, miten kauan harjoittelitte ennen kuin päätitte, ettette ymmärrä mitään?" He sanoivat: "Katsoimme sitä joka päivä." Joten sanoin: "Kaksi kuukautta katsoitte sitä ettekä ymmärtäneet?" Joten 12-vuotias tyttö nosti kätensä ja sanoi, kirjaimellisesti: "Lukuun ottamatta sitä faktaa, että DNA-molekyylin epätäydellinen replikaatio aiheuttaa geneettisiä sairauksia, emme ymmärtäneet mitään muuta."

(Naurua)

(Aplodeja)

(Naurua)

Minulta meni kolme vuotta tuon julkaisemiseen. Nyt se on juuri julkaistu British Journal of Educational Technology -lehdessä. Yksi vertaisarvioitsijoista sanoi: "Se on liian hyvä ollakseen totta", mikä ei ollut kovin kivaa. No, yksi tytöistä oli opettanut itsensä ollakseen opettaja. Hän on tuo tuolla. Muistakaa, etteivät he opiskele englantia. Editoin pois pätkän, jossa kysyin: "Missä on neuroni?" Ja hän sanoo: "Neuroni? Neuroni?" Ja hän katsoi ja teki näin. Mikä se ilme olikaan, se ei ollut kovin kiltti.

Joten heidän pisteensä nousivat nollasta 30 prosenttiin, mikä on koulutuksellinen mahdottomuus noissa olosuhteissa. Mutta 30 prosentilla ei pääse läpi. Joten sain selville, että heillä on ystävä, paikallinen kirjanpitäjä, nuori tyttö, ja he pelasivat jalkapalloa hänen kanssaan. Kysyin tytöltä: "Voisitko opettaa heille läpipääsyyn tarvittavan määrän bioteknologiaa?" Hän sanoi: "Miten minä sen tekisin? En ymmärrä sitä." Sanoin: "Käytä isoäidin menetelmää." Hän sanoi: "Mikä se on?" Sanoin: "No, sinun ei tarvitse kuin seistä heidän takanaan ja ihailla heitä koko ajan. Sano heille vain 'Tuo on siistiä. Hienoa. Mikä tuo on? Voitko tehdä tuon uudelleen? Näytätkö minulle lisää?'" Hän teki niin kahden kuukauden ajan. Pisteet nousivat 50:een, mikä on sama kuin mitä New Delhin hienostokoulut, joilla on päteviä bioteknologian opettajia, saavat.

Joten palasin Newcastleen näiden tulosten kanssa ja päätin, että täällä on tapahtumassa jotain, mikä oli muuttumassa vakavaksi. Joten tehtyäni kokeita kaikenlaisissa syrjäisissä paikoissa, tulin syrjimmäiseen paikkaan, mitä voi kuvitella. (Naurua) Noin 8000 kilometrin päässä Delhistä on pieni kaupunki nimeltä Gateshead. Gatesheadissa 32:n lapsen kanssa aloin hienosäätää menetelmää. Jaoin heidät neljän ryhmiin. Sanoin: "Tehkää omat neljän hengen ryhmänne. Jokainen ryhmä voi käyttää yhtä tietokonetta, ei neljää." Muistakaa tietokone seinässä. "Voitte vaihtaa ryhmiä. Voitte kävellä toiseen ryhmään, jos ette pidä omasta ryhmästänne, jne. Voitte mennä toiseen ryhmään, vakoilla heidän tekemisiään, tulla takaisin omaan ryhmäänne ja ottaa kunnia toisen ryhmän työstä." Selitin heille, että suuri osa tieteellisestä tutkimuksesta tehdään tällä tavoin.

(Naurua)

(Aplodeja)

Lapset kyselivät innoissaan: "Mitä haluat meidän tekevän?" Annoin heille kuusi GCSE-kysymystä. Ensimmäinen ryhmä, paras ryhmä, selvitti kaiken 20 minuutissa. Huonoin 45:ssä. He käyttivät kaikkea tietämäänsä -- uutisryhmiä, Googlea, Wikipediaa, Ask Jeeves -sivustoa jne. Opettajat kysyivät: "Onko tämä syvällistä oppimista?" Sanoin: "Kokeillaan. Tulen takaisin parin kuukauden päästä. Annamme heille koepaperin -- ei tietokoneita, ei keskustelua toisten kanssa, jne." Keskimääräinen pistemäärä tietokoneiden ja ryhmien kanssa oli 76 prosenttia. Kun tein kokeen kahden kuukauden päästä, pistemäärä oli 76 prosenttia. Lasten mieliin oli jäänyt kuvia. Uskon näin, koska he olivat jutelleet toisilleen. Yksi lapsi yhden tietokoneen äärellä ei onnistu siinä. Minulla on muitakin tuloksia, jotka ovat melkein uskomattomia, koska pistemäärät kasvavat ajan myötä. Heidän opettajansa sanovat, että tunnin päätyttyä, lapset jatkavat googlausta.

Täällä Britanniassa aloin etsiä brittiläisiä isoäitejä Kuppamin kokeeni jälkeen. Te tiedättekin, he ovat hyvin pontevia, britti-isoäidit nimittäin. 200 ilmoittautui heti vapaaehtoisiksi. (Naurua) Sovimme, että he antaisivat tunnin lähetysaikaa istuen kodeissaan, yhtenä päivänä viikossa. Niin he tekivät. Kahden viime vuoden aikana, yli 600 tuntia opetusta on tapahtunut Skypen välityksellä, käyttäen mummopilveä, kuten oppilaani sitä kutsuvat. Mummopilvi istuu siellä. Voin biimata heidät mihin tahansa kouluun haluan.

(Video) Opettaja: Et saa minua kiinni. Sanokaa se. Et saa minua kiinni.

Lapset: Et saa minua kiinni.

Opettaja: Olen piparikakku-ukko.

Lapset: Olen piparikakku-ukko.

Opettaja: Hienoa. Oikein hyvä ...

SK: Gatesheadissa 10-vuotias tyttö paneutuu hinduismin salaisuuksiin 15 minuutissa. Asioihin, joista en itse tiedä mitään. Kaksi lasta katsovat TEDTalkia. He halusivat aiemmin tulla jalkopalloilijoiksi. Katsottuaan 8 TEDTalkia, he haluavat tulla Leonardo da Vinciksi.

(Naurua)

(Aplodeja)

Melko yksinkertaista juttua.

Tätä rakennan nykyään. Näitä kutsutaan SOLE:iksi: Self Organized Learning Environment. Kalusteet on suunniteltu siten, että lapset voivat istua isojen näyttöjen edessä, laajakaistayhteydellä, mutta ryhmissä. Halutessaan he voivat soittaa mummopilvelle. Tämä on SOLE Newcastlessa. Välittäjä on Kunaista, Intiasta.

Miten pitkälle voimme mennä? Vielä vähän ja sitten lopetan. Menin Torinoon toukokuussa. Lähetin opettajat pois 10-vuotiaiden oppilaiden ryhmästä. Puhun vain englantia, he puhuvat vain italiaa, joten me emme voineet kommunikoida. Aloitin kirjoittamaan englanninkielisiä kysymyksiä taululle. Lapset katsoivat ja sanoivat: "Mitä?" Sanoin: "No, töihin siitä." He kirjoittivat sen Googleen, käänsivät sen italiaksi, menivät takaisin italiankieliseen Googleen. 15 minuuttia myöhemmin ... Seuraava kysymys: missä on Kalkutta? Tämä vei vain 10 minuuttia. Sitten kokeilin tosi vaikeaa. Kuka oli Pythagoras, ja mitä hän teki? Hetken oli hiljaista, sitten he sanoivat: "Kirjoitit sen väärin. Se on Pitagora." Ja sitten, 20 minuutissa, suorakulmaiset kolmiot alkoivat ilmestyä näytöille. Tästä sain kylmiä väreitä. Nämä ovat 10-vuotiaita. Teksti: Seuraavan 30 minuutin aikana he saavuttaisivat suhteellisuusteorian.

Ja sitten?

(Suosionosoituksia)

SM: Tiedättekö mitä on tapahtunut? Luulen, että olemme törmänneet itsestään järjestäytyvään systeemiin. Itsejärjestäytyvässä systeemissä rakenne syntyy ilman ulkopuolista vaikutusta. Itsejärjestäytyvät systeemit putkahtavat esille siten, että systeemi alkaa tehdä asioita, joiden tekemiseen sitä ei suunniteltu. Siksi siihen suhtaudutaan sillä tavoin, koska se vaikuttaa mahdottomalta. Voin heittää nyt arvauksen. Koulutus on itsejärjestäytyvä systeemi, missä oppiminen on esille putkahtava ilmiö. Menee muutama vuosi aikaa osoittaa se kokeellisesti, mutta aion yrittää. Sillä välin, on olemassa menetelmä. Miljardi lasta, tarvitsemme 100 miljoonaa välittäjää -- heitä on paljon enemmän tällä planeetalla -- 10 miljoonaa SOLEa, 180 miljardia dollaria ja 10 vuotta. Voisimme muuttaa kaiken.

Kiitos.

(Aplodeja)