Sir Ken Robinson: Koulutuksessa tarvitaan vallankumousta!

Olin täällä neljä vuotta sitten. Silloin näitä puheita ei vielä viety verkkoon. Luultavasti ihmisille vain annettiin laatikollinen DVD-levyjä, jotka saaja pani hyllyynsä, missä ne nytkin ovat.

(Naurua)

Chris soitti minulle viikko sen jälkeen, kun olin esiintynyt täällä. Hän sanoi: "Siirrämme puheita verkkoon. Voimmeko siirtää sinunkin?" Annoin luvan.

Neljä vuotta myöhemmin puheen on nähnyt neljä... Tai siis se on ladattu neljä miljoonaa kertaa. Tuon voisi kai kertoa vaikka 20:lla, jotta saadaan niiden ihmisten lukumäärä, jotka ovat nähneet sen. Siis kuten Chris sanoo, ihmiset suorastaan janoavat videoita,

joilla minä esiinnyn. (Naurua)

(Aplodeja)

... eikö teistäkin?

(Naurua)

Tämä tapahtuma on siis ollut suuri lähtölaskenta sille, että pidän toisen puheen. Ja tässä se nyt on.

(Naurua)

Al Gore ja minä puhuimme samassa tilaisuudessa neljä vuotta sitten. Gore puhui ilmastokriisistä, ja minä viittasin siihen oman puheeni lopussa. Jatkanpa nyt siitä, mihin silloin jäin. Minullahan oli vain 18 minuuttia puheaikaa. Olin siis sanomassa, että...

(Naurua)

Gore on nimittäin oikeassa. Ympäristökriisi on totta. Jos joku ei usko sitä, hänen kannattaisi käydä useammin ulkona. (Naurua) Mutta meitä uhkaa myös toinen ympäristökriisi, joka on yhtä vakava, jolla on sama alkuperä, ja joka edellyttää yhtä ripeitä toimenpiteitä. Tarkoitan, että -- ja te ehkä sanotte: "Kuulehan, minulla on jo yksi ympäristökriisi; en oikeastaan tarvitse toista." Mutta tässä kriisissä ei ole kyse luonnonvaroista, vaikka uskonkin sen olevan totta, vaan inhimillisistä voimavaroista.

Uskon, että pohjimmiltamme, kuten moni muukin täällä on sanonut, me hyödynnämme lahjakkuuttamme vain hyvin heikosti. Monet elävät koko elämänsä ymmärtämättä lainkaan, missä he ovat lahjakkaita, tai ovatko he lahjakkaita ensinkään. Tapaan kaikenlaisia ihmisiä, jotka eivät usko olevansa missään hyviä.

Jaan ihmiset nykyisin kahteen ryhmään. Suuri utilitaristi ja filosofi Jeremy Bentham kylläkin tyrmäsi tämän argumentin. Hän sanoi: "Ihmisiä on kahdenlaisia, niitä, jotka jakavat ihmiset kahteen ryhmään, ja niitä, jotka eivät jaa." (Naurua) No, minäpä jaan. (Naurua)

Tapaan kaikensorttisia ihmisiä, jotka eivät nauti työstään. He vain ajelehtivat läpi elämän yrittäen jaksaa sitä. He eivät saa nautintoa siitä, mitä tekevät. He sietävät sitä sen sijaan että nauttisivat siitä, ja odottavat viikonloppua. Mutta tapaan myös ihmisiä, jotka rakastavat työtään, eivätkä voisi kuvitella tekevänsä mitään muuta. Jos pyytäisit heitä lopettamaan, he ihmettelisivät mitä höpötät. He ja heidän työnsä ovat yhtä. He sanovat: "Työni on osa minua. Olisi typerää luopua siitä, koska se koskettaa minun ominta itseäni." Liian harva tekee tällaista työtä. Päin vastoin, kyseessä on varmaankin pieni vähemmistö. Uskon, että tähän on useita

mahdollisia selityksiä. Ja yksi tärkeimmistä on koulutusjärjestelmämme, koska koulussa monet meistä kasvatetaan eroon luonnollisesta lahjakkuudestamme. Inhimilliset voimavarat ovat kuin luonnonvaroja; ne on usein haudattu syvälle. Ne täytyy kaivaa esille. Ne eivät vain lepää silmiemme edessä, vaan niiden löytämiseksi on luotava otolliset olosuhteet. Voisi kuvitella, että tämä asia hoituisi koulussa. Mutta liian usein näin ei ole. Maailman jokaista koulujärjestelmää ollaan parhaillaan uudistamassa. Mutta se ei riitä. Uudistamisesta ei ole enää apua, koska se on vain rikkinäisen mallin korjailua. Se, mitä nyt tarvitaan -- ja tätä sanaa on käytetty monta kertaa täällä -- ei ole uudistamista vaan koulutuksen vallankumous. Se täytyy muuttaa joksikin aivan uudeksi.

(Aplodeja)

Yksi suurista haasteistamme on onnistua kehittämään koulutusjärjestelmäämme innovatiivisesti. Luova innovointi on vaikeaa, koska siinä tehdään jotakin sellaista, joka ei useimmiten ole ihmisille helppoa. Siinä kyseenalaistetaan se, jonka olemme ottaneet annettuna, asiat, jotka ovat meille itsestäänselviä. Uudistuksissa ja muutoksissa kaikkein ongelmallisinta on maalaisjärjen tyrannia: "Ei tätä voi muuttaa", ihmiset sanovat, "Näin on aina ennenkin tehty".

Löysin hienon anekdootin Abraham Lincolnilta, jota varmaankin haluatte nähdä siteerattavan tässä kohtaa. (Naurua) Hän sanoi näin joulukuussa 1862, Yhdysvaltain kongressin toisessa vuositapaamisessa. Minulla ei sitten ole mitään käsitystä sen ajan tapahtumista. Meillä Briteissä ei opeteta Amerikan historiaa. (Naurua) Meillä se tukahdutetaan. (Naurua) No, epäilemättä jotakin kiehtovaa oli tapahtumassa joulukuussa 1862, josta te amerikkalaiset varmaankin olette tietoisia.

Lincoln siis sanoi: "Tyynen ja rauhaisan menneisyytemme opit ovat nykyajan myrskyissä riittämättömiä. Nyt on haaste pinottu haasteen päälle, ja meidän tulee kasvaa haasteiden veroisiksi." Hienosti sanottu. Ei vain kohdata haasteet, vaan kasvaa niiden veroisiksi. "Tilanteemme on uusi, joten meidän tulee ajatella uusilla tavoilla ja toimintamme tulee olla uudenlaista. Meidän tulee vapauttaa mielemme, jotta voimme pelastaa maamme."

Pidän tuosta ajatuksesta: "vapauttaa mielemme". Ymmärrättekö mitä se merkitsee? Me kaikki olemme erilaisten ajatusten lumoamia. Otamme ne itsestäänselvyyksinä. Luulemme niiden olevan luonnollinen asiaintila. Monet ajatuksemme eivät ole muotoutuneet vastaamaan nykyajan olosuhteisiin, vaan syntyneet täyttämään menneisyyden tarpeita. Mutta mielemme on edelleen näiden ajatusten vankina. Ja meidän täytyy vapautua niistä. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. On vaikeaa havaita, mitä otamme itsestäänselvyytenä, koska otamme sen itsestäänselvyytenä.

Minäpä kysyn teiltä jotakin, mitä ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi. Kuinka moni täällä on yli 25-vuotias? Tämä ei ollut se, mitä en usko teidän tulleen ajatelleeksi. Olette varmaankin tietoisia iästänne. Onko täällä alle 25-vuotiaita? Hyvä. Te yli 25-vuotiaat, joilla on rannekello, voitteko nostaa kätenne? Aika monella näyttää olevan, eikö totta? Kysykääpä samaa huoneelliselta teinejä. Teini-ikäiset eivät käytä rannekelloja. En tarkoita että he eivät voi tai saa tehdä niin, useimmiten he vain valitsevat olla ilman. Ja tähän on syy. Me olemme aikuistuneet ennen digitaalisen kulttuurin nousua. Uskomme, että kellonajan tietämiseksi meillä on oltava ranteessa kello. Nykylapset elävät digitaalisessa maailmassa, jossa kellonaika on kaikkialla ympärillä. He eivät pidä rannekelloja mielekkäinä. Eikä teidänkään niitä tarvitsisi käyttää; te vain olette aina tehneet niin, ja pidätte yllä vanhaa tapaa. 20-vuotias tyttäreni Kate ei koskaan käytä rannekelloa. Hän ei ymmärrä, miksi pitäisi. Kuten hän sanoo, "Siinä on vain yksi toiminto." (Naurua) "Niinku, vähänkö tylsää?" Ja minä sanon: "Mutta näkeehän siitä päivämääränkin." (Naurua) "Siinä on monta toimintoa."

Koulutuksessakin on piirteitä, jotka kahlitsevat ajatteluamme. Annanpa pari esimerkkiä. Yksi näistä on usko koulutuksen lineaarisuuteen, että siinä suoritetaan tietyt asiat tietyssä järjestyksessä, ja jos oppilas tekee kaiken oikein, hän saa eväät koko loppuelämänsä ajaksi. Jokainen puhuja täällä on kuitenkin kertonut meille toisenlaisen tarinan. Elämä ei ole lineaarista, vaan orgaanista. Me luomme omaa elämäämme tutkien omaa lahjakkuuttamme - symbioottisessa suhteessa siihen todellisuuteen, joka muovautuu toimintamme kautta. Mutta meille on tullut pakkomielle tästä lineaarisuuden oletuksesta. Ja koulutuksen huippuna pidetään yliopistoon pääsyä. Pyrimme pakonomaisesti lähettämään ihmisiä yliopistoihin. Tietyn tyyppisiin yliopistoihin. En tarkoita ettei ihmisten pitäisi mennä yliopistoon, mutta ei kaikkien tarvitse, eikä varsinkaan nyt heti.

Olin taannoin San Franciscossa. Jaoin allekirjoituksia kirjaani. Eräs kolmekymppinen mies tuli ostamaan kirjan. Kysyin häneltä: "Mitä teet työksesi?" Hän vastasi: "Olen palomies." Kysyin: "Kuinka kauan olet ollut palomiehenä?" Hän sanoi: "Aina. Olen aina ollut palomies." Kysyin, milloin hän oli päättänyt asiasta. Hän vastasi: "Jo lapsena. Koulussa oli hieman hankalaa, koska siellä kaikki halusivat palomiehiksi." Hän jatkoi: "Mutta minä todella halusin sitä." "Kun olin koulussa viimeistä vuotta, opettajani ei suhtautunut haaveeseeni vakavasti. Hän sanoi, että palomiehenä heittäisin elämäni hukkaan, että minun pitäisi opiskella lääkäriksi, juristiksi tai insinööriksi, ja että palomiehenä tuhlaisin lahjani." Mies jatkoi: "Se oli nöyryyttävää, koska hän sanoi sen koko luokan kuullen, ja minusta tuntui todella pahalta. Mutta minä halusin palomieheksi, ja koulun loputtua hain ja pääsin palomieskoulutukseen." Ja mies sanoi: "Tämä opettaja tuli minulle mieleen äsken kun pidit puhettasi. Nimittäin puoli vuotta sitten pelastin hänen henkensä." (Naurua) Mies kertoi: "Hän oli jäänyt romuttuneeseen autoon, ja minä vedin hänet ulos, annoin hänelle ensiapua, ja pelastin myös hänen vaimonsa. Luultavasti hän arvostaa minua nyt hieman enemmän."

(Naurua)

(Aplodeja)

Minä uskon, että ihmisyhteisöt ovat riippuvaisia lahjakkuuden monimuotoisuudesta. Eivät mistään yksittäisestä kyvykkyyden lajista. Ja tärkeimpiä yksittäisiä haasteitamme -- (Aplodeja) Tärkeimpiä haasteitamme on muodostaa uusi näkemys siitä, mitä lahjakkuus on ja mitä älykkyys on. Tämä lineaarisuusjuttu on ongelma.

Kun saavuin Los Angelesiin noin yhdeksän vuotta sitten, sain käsiini toimintaohjeen, ihan hyvää tarkoittavan, jossa sanottiin: "Yliopisto-opiskelu alkaa päiväkodissa." Eikä ala. (Naurua) Ei ala. Selittäisin asian yksityiskohtaisemmin, mutta nyt ei ole aikaa mennä siihen. (Naurua) Päiväkoti alkaa päiväkodissa. (Naurua) Ystäväni sanoi kerran: "Tiedätkö, kolmevuotias ei ole kuusivuotiaan puolikas." (Naurua) (Aplodeja) Hän on kolme.

Mutta kuten aiemmin kuulimme, oikeanlaiseen päiväkotiin pääsystä on niin kova kilpailu, että hakijoita haastatellaan kolmevuotiaina. Lapsi istuu ynseän paneelin edessä, joka selaa tämän ansioluetteloa, (Naurua) tivaten: "Tässäkö kaikki?" (Naurua) (Aplodeja) "Olet ollut olemassa 36 kuukautta, ja tässä kaikki?" (Naurua) "Et ole saavuttanut mitään. Ensimmäiset kuukaudet taisit vetelehtiä rintaa imien, vai mitä?" (Naurua) Ajatus on pöyristyttävä, mutta ihmiset menevät siihen mukaan.

Toinen suuri ongelma on tasapäistäminen. Meidän koulujärjestelmämme on laadittu pikaruokaloiden mallin mukaiseksi. Tästä Jamie Oliver puhui tuossa aiemmin. Ateriapalvelussa on kaksi tapaa varmistaa ruoan laatu. Ensimmäinen on pikaruoka, jossa kaikki on standardisoitua. Toinen vaihtoehto on tuttu huippuravintoloille, joissa kaikkea ei standardisoida, vaan sopeutetaan paikallisiin olosuhteisiin. Me olemme itse valinneet itsellemme koulutuksen pikaruokamallin, joka köyhdyttää mieltämme samalla tavalla kuin

pikaruoka köyhdyttää kehoamme. (Aplodeja)

Meidän tulisi ymmärtää muutama asia. Ensinnäkin inhimillinen lahjakkuus on huikean monimuotoista. Ihmisillä on keskenään hyvin erilaisia taipumuksia. Huomasin hiljattain, että sain lapsena lahjaksi kitaran suunnilleen samaan aikaan kuin Eric Clapton sai ensimmäisensä. No, Eric oppi vieläpä soittamaankin sitä. (Naurua) Minulle ei käynyt samoin. En saanut sitä peliä toimimaan. Vaikka kuinka ahkerasti puhalsin siihen, se ei vain toiminut.

Mutta kysymys ei ole vain siitä. On kyse intohimosta. Ihmiset ovat harvoin hyviä asioissa, joista he eivät erityisemmin välitä. Olennaista on intohimo, se, mikä liikuttaa sieluamme ja energisoi meitä. Jos teet jotakin, mitä rakastat, ja missä olet hyvä, aika kuluu eri tavalla. Vaimoni sai juuri kirjansa valmiiksi, ja onhan se hieno kirja. Mutta hän katoaa tuntikausiksi kirjoittaessaan sitä. Jos teet jotakin, mitä rakastat, tiedät mistä puhun. Tunti tuntuu viideltä minuutilta. Jos teet jotakin, mikä ei kosketa sieluasi, viisi minuuttia tuntuu tunnilta. Monet pyrkivät eroon koulusta ja opiskelusta, koska koulu ei ruoki heidän sieluaan. Se ei energisoi heitä eikä nostata intohimoa.

Tarvitsemme uusia mielikuvia. Meidän tulee korvata nykyinen teollisuusajan koulutusformaatti, tämä sarjatuotantoa muistuttava malli, joka perustuu lineaarisuuteen ja tasapäistämiseen ja ihmisten opettamiseen erissä. Se täytyy korvata mallilla, joka perustuu enemmän maatalouden periaatteisiin. Meidän pitää ymmärtää, että ihmisten kukoistusta ei voi aikaansaada mekaanisesti. Se on orgaaninen prosessi. Inhimillisen kehityksen lopputulosta emme voi ennustaa. Voimme ainoastaan, maanviljelijän tapaan, luoda olosuhteet, jotka edesauttavat ihmisten puhkeamista kukoistukseensa.

Koulutuksen uudistaminen ei ole sitä, että kopioidaan jokin järjestelmä. Hyviä järjestelmiä on olemassa, esimerkiksi KIPP on sellainen. Koulutusta tulee räätälöidä olosuhteisiin sopivaksi ja niiden oppilaiden persoonallisuuteen sopivaksi, joita ollaan opettamassa. Tämä on mielestäni tulevaisuuden malli. Siinä emme enää tarjoa samaa ratkaisua kaikille, vaan käynnistämme uuden aallon, jossa ihmiset kehittävät itse omat ratkaisunsa persoonallisen opetussuunnitelman tarjoamalla tuella.

Tässä huoneessa istuvat ihmiset hallitsevat poikkeuksellisia resursseja liiketalouden, multimedian ja internetin alueilla. Näiden teknologioiden yhdistäminen opettajien valtavaan lahjakkuuteen mahdollistaisi koulutusjärjestelmämme vallankumouksen. Kehotan teitä osallistumaan. Se on elintärkeää -- ei ainoastaan meidän, vaan lastemme tulevaisuuden kannalta. Meidän täytyy luopua teollisesta mallista ja korvata se orgaanisella vaihtoehdolla, niin että jokainen koulu voi puhjeta kukkaan. Lapset saavat elämänkokemuksensa koulusta. Tai kotoa, jos tahtovat kotiopetusta; perheidensä tai ystäviensä keskellä.

Paljon on puhuttu unelmista näiden muutamien päivien aikana. Ja haluaisin tässä nopeasti -- Natalie Merchant kosketti minua kovasti lauluillaan, jotka herättivät henkiin vanhoja runoja. Haluaisin lukea teille lyhyen runon W.B. Yeatsilta, jonka saatatte tuntea. Hän kirjoitti tämän rakastetulleen, jonka nimi oli Maud Gonne. Häntä suretti, koska hän ei uskonut voivansa antaa naiselle sitä, mitä tämä toivoi. Siispä hän sanoo: "Minulla on jotakin muuta, mutta ehkä se ei ole sinua varten."

Näin hän kirjoittaa: "Jos minulla olisi taivaiden kirjaillut kankaat kultaisessa ja hopeisessa valossa kylpevät; siniset, himmeät ja synkät kankaat yön ja valon ja hämärän, levittäisin ne jalkojesi juureen. Mutta olen köyhä, ja minulla on vain haaveeni. Olen levittänyt unelmani haaveeni jalkojesi juureen; etene varoen, kuljet haaveideni päällä." Joka päivä, kaikkialla lapsemme levittävät haaveensa jalkojemme juureen. Ja meidän pitäisi edetä varoen.

Kiitos.

(Aplodeja)

Kiitos paljon.