Sheena Iyenger: Valitsemisen taito

Tänään vien teidät maailman ympäri 18 minuutissa. Tukikohtani on USA:ssa. Mutta aloitetaan kartan toisesta päästä, Japanin Kiotosta, jossa asuin japanilaisessa perheessä tehdessäni väitöskirjaani 15 vuotta sitten. Tiesin tulevani kohtaamaan kulttuurieroja ja ennakkoluuloja, mutta ne tulivat kun osasin vähiten odottaa.

Ensimmäisenä päivänä, menin ravintolaan, ja tilasin vihreää teetä sokerilla. Tarjoilija piti tauon, ja sanoi: "Vihreään teehen ei laiteta sokeria." "Tiedän", sanoin. "Tiedän tämän tavan. Mutta pidän makeasta teestä." Vastaukseksi sain vielä kohteliaamman version samasta selityksestä: "Vihreään teehen ei laiteta sokeria." "Ymmärrän", sanoin, "että japanilaiset eivät laita sokeria vihreään teehen. Mutta minä haluaisin sokeria vihreään teeheni." (Naurua) Hämmästyneenä itsepintaisuudestani tarjoilija vei asian päällikölleen. Melko pian seurasi pitkähkö keskustelu, ja lopulta päällikkö tuli sanomaan minulle: "Olen pahoillani. Meillä ei ole sokeria." (Naurua) Koska en saanut teetäni haluamallani tavalla, tilasin kupin kahvia, jonka tarjoilia toi pikapuolin. Ja kahvilautasella oli kaksi pakettia sokeria.

Epäonnistumiseni vihreän teen ja sokerin saamisessa ei johtunut yksinkertaisesta väärinymmärryksestä. Se johtui perustavanlaatuisesta erosta valinnanvapauden käsitteessä. Amerikkalaisesta näkökulmastani, kun maksava asiakas tekee järjellisen pyynnön pohjautuen mieltymyksiinsä, hänellä on oikeus saada toiveensa täytetyksi. Amerikkalainen tapa, Burger Kingin mukaan, on 'niin kuin itse haluat', koska, kuten Starbucks sanoo, 'onnellisuus on valinnoissa'. (Naurua) Mutta japanilaisesta näkökulmasta, heillä on velvollisuus suojella niitä, jotka eivät ymmärrä -- (Naurua) tässä tapauksessa ymmärtämätöntä ulkomaalaista, tekemästä väärää valintaa. Näinhän se oli: halusin teeni kulttuurisiin tapoihin sopimattomalla tavalla, ja he yrittivät suojella mainettani.

Amerikkalaiset uskovat saavuttaneensa eräänlaisen huipentuman valintojen tekemisen suhteen. He uskovat, että amerikkalaisittain nähty valitseminen täyttää parhaiten kaikkien ihmisten sisäsyntyisen ja yleismaailmallisen valinnan halun. Valitettavasti, nuo uskomukset pohjautuvat oletuksille, jotka eivät aina ole tosia monissa maissa ja monissa kulttuureissa. Ja joskus ne eivät edes ole tosia Amerikan omien rajojen sisällä. Haluaisin kertoa joistain oletuksista ja niihin liittyvistä ongelmista. Samalla toivon, että alkaisitte ajatella joitain omia oletuksianne ja kuinka ne pohjautuvat taustoihinne.

Ensimmäinen oletus: "Jos valinta koskee sinua, sinun tulisi olla päätöksen tekijä." Se on ainoa tapa varmistaa, että toiveesi ja kiinnostuksesi oletaan täysimääräisesti huomioon. Se on olennaista menestykselle. Amerikassa valitsemisen keskiössä on yksilö. Ihmisten pitää tehdä valintansa, joskus aseisiin turvautuen, huolimatta siitä mitä muut haluavat tai sanovat. Sitä kutsutaan 'oman äänensä seuraamiseksi'. Mutta hyötyvätkö kaikki yksilöt tällaisesta lähestymistavasta valitsemiseen? Tein Mark Lipperin kanssa sarjan tutkimuksia, jossa etsimme vastausta tähän. Yhdessä tutkimuksessa, jonka teimme San Fransiscon japanilaiskortteleissa, toimme laboratorioon 7-9-vuotiaita amerikkalaisia ja aasialaisamerikkalaisia lapsia, ja jaoimme heidät kolmeen ryhmään.

Ensimmäisen ryhmän tullessa, heitä tervehti neiti Smith, joka esitteli kuusi pinoa anagrammiarvoituksia. Lapset saivat valita minkä pinon anagrammit halusivat tehdä. Ja he saivat valita millä kynillä kirjoittaisivat vastauksensa. Kun toinen lapsiryhmä tuli samaan huoneeseen, samojen arvoitusten ääreen, mutta nyt neiti Smith kertoi heille mitä anagrammeja tehdä ja millä kynällä kirjoittaa vastaukset. Kolmannen ryhmän tullessa heille kerrottiin, että käytettävät anagrammit ja kynät olivat heidän äitiensä valitsemia. (Naurua) Todellisuudessa, niille lapsille joille kerrottiin mitä tehdä, -- joko neiti Smithin tai 'heidän äitiensä' toimesta -- annettiin sama tehtävä, minkä ensimmäinen ryhmä oli valinnut.

Näin toimimalla pystyimme varmistamaan, että kaikkien kolmen ryhmän lapset suorittivat samat tehtävät, helpottaen tulosten vertailua. Näin pienillä tehtävänannon eroavaisuuksilla saatiin hämmästyttäviä eroavaisuuksia suoritusten tasossa. Angloamerikkalaiset lapset tekivät 2,5 kertaa enemmän anagrammeja kun he saivat valita ne itse, verrattuna siihen, kun valinnan teki neiti Smith tai heidän äitinsä. Valinnan tekijällä ei ollut eroa, sillä jos tehtävän määräsi joku muu, heidän suorituksensa kärsi. Itse asiassa, jotkut lapset olivat nolostuneita kun kuulivat, että heidän äitinsä olivat olleet osallisina. (Naurua) Tyttö nimeltä Mary sanoi, "Te kysyitte äidiltäni?"

(Naurua)

Vertailukohtana, aasialaisamerikkalaiset lapset suoriutuivat parhaiten, kun uskoivat äitiensä tehneen valinnan, toiseksi parhaiten valitessaan itse, ja huonoiten neiti Smithin valitessa tehtävät. Tyttö nimeltä Natsumi jopa lähestyi neiti Smithiä tämän poistuessa, veti häntä hameenhelmasta ja sanoi, "Kertoisitko äidilleni, että tein ihan niin kuin hän pyysi?" Ensimmäisen sukupolven amerikkalaislapsiin vaikutti vahvasti heidän siirtolaisvanhempiensa käsitys valinnanvapaudesta. Heille valitseminen ei ole vain tapa määritellä ja vahvistaa omaa yksilöllisyyttään, vaan tapa luoda yhteisöllisyyttä ja harmoniaa tukeutumalla luotettamiensa ja arvostamiensa ihmisten valintoihin. Jos heillä olisi 'oman äänen seuraamisen' käsite, niin kyseinen ääni, todennäköisesti koostuisi yksilön sijaan yhteisöllisestä äänestä. Menestys on yhtä suurelta osin tärkeiden ihmisten miellyttämistä kuin omien mieltymystensä seuraamista. Voitaisiin sanoa, että yksilön toiveet ovat muovautuneet muiden tärkeiden ihmisten toiveiden perusteella.

Oletus siitä, että toimimme parhaiten yksilön itsensä tehdessä valinnan on totta vain silloin, kun kyseinen yksilö on selkeästi erillään muista. Vertailukohtana, kun kaksi tai useampi yksilöä näkee valintansa ja niiden tulokset läheisesti yhdistyneenä, he saattavat tukea toistensa menestymistä tekemällä valitsemisesta yhteisöllisen toiminnan. Vaatimus yksilöllisistä valinnoista voi itse asiassa vaarantaa molempien suorituksen ja heidän henkilösuhteensa. Silti tämä on nimenomaisesti amerikkalaisen näkemyksen vaatimus. Siinä jätetään vain vähän tilaa riippuvuuksille tai yksilön erehtyväisyyden huomioimiselle. Siinä oletetaan, että jokainen kohtelee valitsemista yksityisenä ja itseään määrittelevänä tekona. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet tähän, saattavat pitää sitä motivoivana. Mutta on virhe olettaa, että kaikki suoriutuisivat hyvin yksin valitsemisen paineen alaisena.

Toinen oletus amerikkalaisesta valinnanvapaudesta menee osapuilleen seuraavasti: "Mitä enemmän valintoja, sitä todennäköisemmin tehdään parhaita valintoja." Joten tulkoot Walmartin 100 000 eri tuottetta, Amazonin 27 miljoonaa kirjaa ja Match.com -- miten se olikaan? -- 15 miljoonaa treffimahdollisuutta. Löydät varmasti parhaan kumppanin. Testataan tätä oletusta matkustamalla Itä-Eurooppaan. Haastattelin ihmisiä, jotka olivat vanhojen kommunistimaiden asukkaita, ja jotka olivat kohdanneet siirtymän demokraattiseen ja kapitalistiseen yhteiskuntaan. Yksi kiinnostavimmista havainnoista ei tullut vastauksena kysymykseen vaan tilaisuuden tarjoiluihin liittyen. Kun osallistuja saapui haastatteluun tarjosin heille valittavaksi juomaa, Coca-Colaa, Coca-Cola Lightia, Spritea -- tarkkaan ottaen seitsemää eri merkkiä.

Ensimmäisen haastattelun aikana, joka pidettiin Venäjällä, yksi osallistuja esitti kommentin joka todella yllätti minut. "No, eihän sillä ole väliä. Ne ovat kaikki virkistysjuomia. On vain yksi vaihtoehto." (Muminaa) Olin niin yllättynyt tästä kommentista, että sen jälkeen tarjosin kaikille niitä seitsemää virkistysjuomaa. Ja kysyin, "Kuinka monta vaihtoehtoa tässä on?" Ja toistuvasti, nämä seitsemän juomaa olivat heidän mielestään yksi vaihtoehto: virkistysjuoma tai ei virkistysjuomaa. Kun lisäsin mehua ja vettä nähden seitsemän virkistysjuoman lisäksi osallistujat näkivät kolme vaihtoehtoa -- mehua, vettä ja virkistysjuomaa. Verratkaapa tätä amerikkalaisten vahvaan omistautumisen ei vain tietyn tyyppiseen virvoitusjuomaan, vaan tiettyyn virvoitusjuomamerkkiin. Kuten tiedätte, tutkimus on osoittanut ettemme voi tunnistaa eroa Coca-Colan ja Pepsin välillä. Tietysti tiedämme, että Coca-Cola on parempi vaihtoehto.

(Naurua)

Nykyajan amerikkalaisille, jotka altistuvat useammille valinnoille, ja niihin liittyville mainoksille, kuin kukaan muu maailmassa, valinta koskee yhtä paljon heidän yksilöllisyyttään kuin itse tuotetta. Yhdistettynä oletukseen, että isompi valinnanvara on hyvästä saadaan ryhmä, jolle pienet eroavaisuudet ovat tärkeitä ja jokainen valinta merkitsevä. Mutta itäeurooppalaisille tämä yhtäkkinen valinnanvara tuotteissa oli ylitsevuotavaa. Heidät hukutettiin valintoihin ennen kuin he ehtivät protestoida uimataidottomuuttaan. Kysymykseen "Mitä sanoja ja mielikuvia liität valintojen tekemiseen?" Grzegorz Varsovasta vastasi: "Minulle se on pelko. Siihen liittyy ongelmia. En ole tottunut valintoihin." Bohdan Kiovasta sanoi, vastauksessa miltä hänestä tuntui uudella markkinapaikalla: "Tämä on ihan liikaa. Me emme tarvitse kaikkea sitä tavaraa." Eräs sosiologi Warsaw Survey Agencystä selitti: "Vanhempi sukupolvi hyppäsi puutteesta valinnanvaran yltäkylläisyyteen. Heille ei ikinä annettu mahdollisuutta oppia miten reagoida." Nuori puolalaismies, Tomasz, sanoi: "En tarvitse kahtakymmentä purkkalaatua. En tarkoita ettenkö haluaisi valintoja, mutta monet niistä ovat melko teennäisiä."

Todellisuudessa monet asiat, joiden välillä valitaan eivät eroa niin paljoa toisistaan. Valintojen arvo riippuu kyvystämme käsittää eroavaisuudet vaihtoehtojen välillä. Amerikkalaisia opetetaan läpi elämänsä leikkimään "tunnista eroavaisuuksia". Tämä toiminta alkaa niin nuorena että he uskovat kaikkien syntyneen tämän kyvyn kanssa. Vaikka kaikki ihmiset jakavat tarpeen ja halun valintoihin, emme näe valintoja samoissa kohteissa tai samassa mittakaavassa. Jos joku ei erota valintaa toisesta, tai valintoja on liikaa vertailtavaksi, valitseminen voi olla hämmentävää ja turhauttavaa. Parempien valintojen tekemisen sijaan valinnat tuntuvat ylivoimaisilta, ja joskus jopa pelottavilta. Valitseminen ei enää tarjoa mahdollisuuksia vaan rajoitteita. Se ei ole vapauden vaan tukahtumisen ilmiö -- merkityksettömiä yksityiskohtia. Toisin sanoen, valinnanvarasta voi muotoutua kaiken Amerikassa edustamansa vastakohta, jos siihen alistetaan ne, jotka eivät ole kunnolla varautuneet siihen. Mutta eivät vain muut muissa paikoissa tunne painetta yhä kasvavaan valintojen määrään; amerikkalaiset itsekin huomaavat että rajaton valinnanvara vaikuttaa houkuttelevammalta teoriassa kuin käytännössä.

Meillä on fyysisiä, henkisiä ja tunnepohjaisia rajoituksia, jotka tekevät mahdottomaksi käsitellä jokaista kohtaamaamme valintaa, jopa ruokakaupassa, saati koko elämämme aikana. Monet tutkimukseni ovat osoittaneet, että jos antaa ihmisille 10 tai enemmän vaihtoehtoa mistä valita, he tekevät huonompia valintoja, oli kyse sitten terveydenhoidosta, sijoittamisesta tai muista tärkeistä asioista. Silti monet meistä uskovat, että meidän pitää tehdä omat valintamme ja pyrkiä tekemään yhä enemmän niitä.

Tästä päästään kolmanteen ja ehkä ongelmallisimpaan oletukseen: "Valitsemisesta ei saa koskaan kieltäytyä" Palataanpa Yhdysvaltoihin, ja hypätään sitten rapakon yli Ranskaan. Aivan Chicagon ulkopuolella nuoripari, Susan ja Daniel Mitchell, olivat saamassa ensimmäistä lastaan. He olivat jo valinneet nimen, Barbara, Susanin isoäidin mukaan. Eräänä yönä Susanin ollessa seisemännellä kuulla, hän alkoi saada supistuksia ja hänet kiidätettiin ensiapuun. Vauva synnytettiin keisarinleikkauksella, mutta Barbara kärsi aivojen hapensaannin ongelmista. Kykenemättä hengittämään itsenäisesti, hänet kytkettiin hengityskoneeseen. Kaksi päivää myöhemmin lääkärit antoivat Mitchelleille valinnan. He voisivat joko irrottaa Barbaran hengityskoneesta, jolloin hän kuolisi tunneissa, tai pitää hänet koneessa, jolloin hän silti voisi kuolla päivien sisällä. Jos hän selviäisi, hän jäisi pysyvään vegetatiiviseen tilaan, voimatta koskaan kävellä, puhua tai olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Mitä he tekivät? Mitä kukaan vanhempi tekisi?

Tutkimuksessa, jonka suoritin Simona Bottin ja Kristina Orfalin kanssa, haastateltiin amerikkalaisia ja ranskalaisia vanhempia. He olivat kaikki kokeneet saman tragedian. Kaikissa tapauksissa tehohoito lopetettiin, ja heidän lapsensa kuolivat. Mutta niissä oli iso ero. Ranskassa lääkärit päättivät jos ja milloin tehohoito lopetettaisiin, kun taas Yhdysvalloissa lopullisesta päätöksestä vastasivat vanhemmat. Me pohdimme, onko tällä vaikutusta siihen, miten vanhemmat selviävät menetyksestä? Näin näkyi olevan. Jopa vuotta myöhemmin amerikkalaiset vanhemmat ilmaisivat todennäköisemmin negatiivisia tunteita kuin heidän ranskalaiset vastineensa. Ranskalaiset sanoivat todennäköisemmin: "Noah oli täällä vain hetken, mutta opetti meille niin paljon. Hän antoi meille uuden näkökulman elämään."

Amerikkalaiset vanhemmat sanoivat todennäköisemmin: "Entä jos? Entä jos?" Eräs vanhempi valitti: "Minusta tuntuu tahallisesti kidutetulta. Kuinka he saivat minut tekemään sen?" Toinen vanhempi sanoi: "Minusta tuntuu kuin olisin ollut järjestämässä teloitusta." Mutta kun amerikkalaisilta vanhemmilta kysyttiin, olisivatko he ennemmin antaneet lääkäreiden tehdä päätöksen, he kaikki sanoivat "ei". He eivät voineet kuvitella päätösvallan antamista toiselle, vaikka päätöksen tekeminen itse sai heidät tuntemaan itsensä nurkkaan ahdistetuiksi, syyllisiksi, vihaisiksi. Monissa tapauksissa he olivat jopa kliinisesti masentuneita. Nämä vanhemmat eivät voineet ajatella luopuvansa valitsemisesta, koska se olisi ollut kaiken heidän oppimansa vastaista ja vasten kaikkea heidän uskomaansa valinnanvaran voimasta ja tarkoituksesta.

Kirjoituksessaan "The White Album" Joan Didion kirjoittaa: "Kerromme itsellemme tarinoita elääksemme. Tulkitsemme näkemäämme valitsemalla toimivimman monista mahdollisuuksista. Elämme kokonaan erillisten kuvien koostaman tarinan alaisena; niiden ideoiden, joilla olemme oppineet pysäyttämään todellisen kokemuksemme muuttuvat kuvajaiset." Amerikkalaisten tarina, johon amerikkalainen unelma pohjautuu, on tarina loputtomasta valinnanvarasta. Tämä tarina lupaa niin paljon: vapautta, onnellisuutta, menestystä. Se laskee maailman jalkoihisi ja sanoo: "Voit saada kaiken." Se on hieno tarina, ja ymmärrettävästi sen muuttaminen on hankalaa monille. Mutta jos katsoo tarkemmin alkaa nähdä aukkoja, ja alkaa nähdä, että tarina voidaan kertoa monin eri tavoin.

Amerikkalaiset ovat niin usein yrittäneet levittää valinnanvapauden ideologiaa uskoen, että se otetaan, tai pitäisi ottaa, vastaan avoimin sydämin ja mielin. Mutta historiankirjat ja uutiset kertovat meille, ettei siinä aina käy niin. Se liikkuva kuvajainen, todellinen kokemus, jota yritämme ymmärtää ja järjestää tarinan keinoin, vaihtelee paikasta toiseen. Mikään yksittäinen tarina ei palvele kaikkien tarpeita kaikkialla. Edelleen, amerikkalaiset itse voisivat hyötyä muiden näkökulmien sisällyttämisestä omaan tarinaansa, mikä on ajanut heidän valintojaan niin pitkään.

Robert Frost sanoi kerran: "Se on runous, joka käännöksissä hukkuu." Tämä viittaa siihen, että mikä onkaan kaunista ja liikuttavaa, mikä antaa meille uuden tavan nähdä, ei voi tulla kommunikoiduksi niille, jotka puhuvat eri kieltä. Mutta Joseph Brodsky sanoi, että: "Se on runous, joka käännöksessä saavutetaan" -- viitaten siihen, että kääntäminen voi olla luova, muokkaava voima. Mitä tulee valitsemiseen, meillä on enemmän saavutettavaa kuin hävittävää tarttumalla moniin tarinoiden käännöksiin. Sen sijaan, että vaihtaisimme yhden tarinan toiseen, voimme oppia ja nauttia monista olemassa olevista versioista, ja monista vielä tulevista. Huolimatta siitä mistä olemme ja mikä tarinamme on, meillä on vastuullamme avata itsemme laajemmalle käsitykselle siitä, mitä valitseminen voi tehdä ja mitä se voi edustaa. Ja tämä ei johda halvaannuttavaan moraalirelativismiin. Ennemminkin se opettaa meille milloin ja miten toimia. Se tuo meidät paljon lähemmäs täyden potentiaalimme saavuttamista, toivon inspiroimista, ja sen vapauden saavuttamista minkä valinnanvara lupaa, mutta ei aina toimita. Jos opimme puhumaan toisillemme, olkoonkin kääntämisen kautta, niin voimme alkaa nähdä valitsemisen kaikessa outoudessaan, monimutkaisuudessaan, ja lumoavassa kauneudessaan.

Kiitoksia.

(Aplodeja)

Bruno Giussani: Kiitos. Sheena, taustassasi on yksityiskohta jota emme kirjoittaneet ohjelmaan. Mutta nyt se lienee selvää. Olet sokea. Ja kaikki varmaan pohtivat: miten se vaikuttaa valintaa käsitteleviin tutkimuksiisi, sillä valitseminen on toiminta, jonka monet yhdistävät visuaalisiin virikkeisiin, estetiikkaan, väreihin ja niin edelleen?

Sheena Iyengar: Hassua että kysyit, sillä yksi mielenkiintoisista asioista sokeana olemisessa on se, että saa erilaisen näkökulman, mistä tarkkailla näkevien ihmisten valintojen tekoa. Ja kuten sanoit, on paljon valintoja jotka ovat hyvin visuaalisia nykyään. Minä -- kuten voisi olettaa -- turhaudun aika lailla valinnoista kuten mitä kynsilakkaa laittaa, koska joudun turvautumaan muihin. Enkä osaa päättää. Kerran olin kauneussalongissa, ja yritin päättää kahden vaaleanpunaisen sävyn välillä. Yhtä kutsuttiin 'Balettikengiksi'. Ja toinen oli 'Ihastuttava'. (Naurua) Joten kysyin kahdelta paikallaolijalta. Toinen sanoi: "Ota 'balettikengät'". "Miltä se näyttää?" "No, se on elegantti pinkki." "Okei, hienoa." Toinen neuvoi laittamaan 'Ihastuttavaa'. "Miltä se näyttää?" "Se on tyylikäs pinkin sävy." Joten kysyin heiltä: "Miten ne erottaa toisistaan? Mitä niissä on eroa?" "No, toinen on elegantti ja toinen tyylikäs." Okei, selvä. He olivat yhtä mieltä vain siitä, että jos voisin nähdä, erottaisin ne selkeästi toisistaan.

(Naurua)

Minä pohdin vaikuttiko heihin tuotteen nimi tai sisällön väri. Joten päätin tehdä pienen kokeen. Toin ne kaksi kynsilakkaa laboratorioon ja poistin merkinnät. Kutsuin naisia laboratorioon ja kysyin "Kumman ottaisitte?" Puolet naisista syytti minua huijauksesta, saman kynsilakan laittamisesta molempiin pulloihin. (Naurua) (Aplodeja) Tässä vaiheessa alkaa ihmetellä ketä oikein huijataan. Naisista, jotka erottivat ne toisistaan ilman merkintöjä, suosikkivalinta oli 'Ihastuttava', ja merkinnöin varustettuna he valitsivat 'Balettikengät'. Joten minun nähdäkseni, ruusu kutsuttuna jollain muulla nimellä todennäköisesti näyttää erilaiselta ja varmaan tuoksuukin erilaiselle.

BG: Kiitoksia. Sheena Iyengar. Kiitos Sheena.

(Aplodeja)