Paul Nicklen: Tarinoita jäisistä ihmemaista

Matkani napa-alueiden erikoistuntijaksi, valokuvaaminen, erikoistuminen napa-alueisiin, alkoi ollessani nelivuotias. Silloin perheeni muutti Etelä-Kanadasta pohjoiselle Baffininsaarelle, lähelle Grönlantia. Siellä asuimme inuiittien kanssa, pienessä 200 hengen inutiittiyhteisössä, jossa olimme yksi kolmesta ei-inutiittiperheestä. Tässä yhteisössä meillä ei ollut televisiota, meillä ei ollut tietokoneita eikä tietenkään radiota. Meillä ei ollut edes puhelinta. Vietin kaiken aikani ulkona inuiittien kanssa leikkien. Lumi ja jää olivat hiekkalaatikkoni ja inuiitit opettajiani. Siellä syttyi intohimoni tähän pohjoiseen valtakuntaan. Ja tiesin, että jonain päivänä tulisin tekemään jotain, joka liittyisi siitä kertomiseen ja sen suojelemiseen.

Tahtoisin jakaa kansanne vain parin minuutin ajan muutamia kuvia, läpileikkauksen työstäni, Brandi Charlilen "Have You Ever" -kappaleen tahtiin. En tiedä miksi National Geographic on suostunut tähän; he eivät ole koskaan ennen tehneet tällaista, mutta he sallivat minun näyttää teille muutamia kuvia jutusta, jonka olen juuri saanut valmiiksi, mutta jota ei ole vielä julkaistu. National Geographic ei tee tätä, joten olen hyvin innoissani voidessani jakaa tämän kanssanne.

Ja mitä nämä kuvat ovat-- näette ne diaesityksen alussa-- kuvia on vain noin neljä-- ne ovat pienestä karhusta, joka asuu Great Bear -sademetsässä. Se on puhtaan valkoinen mutta ei ole jääkarhu. Se on henkikarhu, tai Kermode-karhu. Näitä karhuja on jäljellä vain 200. Ne ovat harvinaisempia kuin pandakarhut.

Istuin joen rannalla kaksi kuukautta näkemättä ainoatakaan. Ajattelin urani olevan ohi. Ehdotin tätä tyhmää tarinaa National Geographicille. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Joten minulla oli kaksi kuukautta aikaa istua siellä ja miettiä, mitä tekisin seuraavassa elämässäni valokuvaajana olemisen jälkeen, sillä he tulisivat antamaan minulle potkut. National Geographic on aikakauslehti; he muistuttavat meitä jatkuvasti: julkaisemme kuvia, emme tekosyitä.

(Naurua)

Kahden kuukauden istumisen jälkeen-- yksi päivä ajatellessani kaiken olevan ohi tämä uskomaton iso valkoinen uros tuli alas aivan viereeni, vain metrin päähän. Se jatkoi alas, nappasi kalan ja meni metsään syömään sen. Vietin koko päivän eläen lapsuudenajan unelmaani, kulkemista läpi metsän tämän karhun kanssa. Se meni läpi vanhan metsän ja istui 400-vuotiaan kulttuurisesti muunnellun puun viereen ja nukahti. Pääsin nukkumaan metrin päähän hänestä, siellä metsässä, ja kuvasin häntä.

Joten olen hyvin innoissani voidessani näyttää teille nämä kuvat ja läpileikkauksen työstäni napa-alueilla. Nauttikaa.

(Musiikkia)

Brandi Carlile: ♫ Oletko koskaan vaeltanut yksinäisenä läpi metsän?♫ ♫ Ja kaikki tuntuu siltä kuin pitääkin ♫ ♫ Olet osa elämää siellä ♫ ♫ Olet osa jotain hyvää ♫ ♫ Jos olet koskaan vaeltanut yksinäisenä läpi metsän ♫ ♫ Ooh, ooh, ooh, ooh ♫ ♫ Jos olet koskaan vaeltanut yksinäisenä läpi metsän ♫ ♫ Oletko koskaan tuijottanut tähtitaivasta? ♫ ♫ Maaten selälläsi kysyen miksi ♫ ♫ Mikä on tarkoitus? ♫ ♫ Mietin, kuka olen? ♫ ♫ Jos olet koskaan tuijottanut tähtitaivasta ♫ ♫ Ooh, ooh, ooh, ooh ♫ ♫ Aah, ah, aah ♫ ♫ Ah, oh, oh, ah, ah, oh, oh ♫ ♫ Oletko koskaan tuijottanut tähtitaivasta? ♫ ♫ Oletko koskaan kävelyt ulkona lumessa? ♫ ♫ Koettaen palata takaisin sinne missä olit ♫ ♫ Päädyt aina ♫ ♫ epäröimään minne mennä ♫ ♫ Jos olet koskaan kävellyt ulkona lumessa ♫ ♫ Ooh, ooh, ooh, ooh ♫ ♫ Aah, ah, aah, ah, aah ♫ ♫ Ah, ah, oh, ah, ah, oh, ah ♫ ♫ Oh, ah, ah, ah ♫ ♫ Ah, ah, oh, ah, ah, oh, oh ♫ ♫ Jos olisit koskaan kävellyt ulkona, tietäisit ♫

(Aplodeja)

Paul Nicklen: Kiitos oikein paljon. Esitys ei ole vielä ohi. Kelloni tikittää. Okei, lopetetaan. Kiitos oikein paljon. Arvostan tätä.

Hukumme jatkuvasti uutisiin siitä, kuinka merijää katoaa ja on nyt alimmalla tasollaan. Itse asiassa tieteilijät sanoivat alunperin merijään katoavan seuraavan sadan vuoden aikana, sitten 50 vuoden aikana. Nyt he sanovat Arktisen alueen merijään kesäajan laajuus katoaa neljästä 10:een vuoden aikana. Mitä se tarkoittaa? Kun tästä lukee aina uutisissa, siitä tulee vain uutisia. Niiden ohi vain vilkaisee. Yritän työssäni antaa tälle asialle kasvot. Haluan ihmisten ymmärtävän ja tajuavan, että jos menetämme jään voimme mennettää kokonaisen ekosysteemin. Ennusteet kertovat meidän voivan menettää jääkarhut; ne voivat kuolla sukupuuttoon seuraavien 50-100 vuoden aikana.

Eikä ole olemassa parempaa, seksikkäämpää, kauniimpaa, karismaattisempaa megafaunaeliötä minulle kampanjani perustaksi. Jääkarhut ovat mahtavia metsästäjiä. Istuin tämän karhun kanssa hetken rannikolla. Ympärillä ei ollut jäätä. Tämä jäätikkö taipui veteen ja hylje nousi sille. Karhu ui hylkeen luo-- 360-kiloinen partahylje-- tarttui siihen, ui takaisin ja söi sen. Se oli niin täynnä, se oli niin onnellinen ja lihava hyljettä syödessään, että lähestyessäni sitä-- noin kuuden metrin päähän -- ottaakseni tämän kuvan, sen ainoa puolustautumiskeino oli jatkaa hylkeen syömistä. Syödessään se tuli niin täyteen-- sillä oli varmaan noin 90 kg lihaa mahassaan-- ja jatkaessaan syömistä toisella suupielellä, se pärski ulos toisella suun puoliskollaan.

Niin kauan kuin näillä karhuilla on pienikin pala jäätä ne selviävät, mutta jää on katoamassa. Löydämme yhä enemmän kuolleita karhuja Arktiselta alueelta. Työskennellessäni biologina jääkarhujen parissa 20 vuotta sitten emme koskaan löytäneet kuolleita karhuja. Nyt näiden viimeisten neljän tai viiden vuoden aikana kuolleita karhuja löytyy joka puolelta. Näemme niitä Beaufortinmerellä kellumassa avomerellä jään sulettua pois. Löysin pari Norjasta viime vuonna. Näemme niitä jäällä. Näissä karhuissa näkyvät jo katoavasta jäästä johtuvan stressin merkit.

Tässä näette äidin ja kaksivuotiaan pennun, olimme laivalla 160 km rannikolta keskellä ei-mitään, ja nämä kaksi matkustavat tällä isolla jäätikön palalla, mikä on hienoa niille; juuri nyt ne ovat turvassa. Ne eivät tule kuolemaan hypotermiaan. Ne tulevat pääsemään maalle. Valitettavasti 95 prosenttia jäätiköistä Arktisella alueella hupenee juuri nyt siihen pisteeseen saakka, että jää päätyy maa-alueille, ja se ei työnnä jäätä takaisin ekosysteemiin.

Nämä norpat, nämä ovat pohjoisen "laarditikkarit". Nämä pienet lihavat pallerot, 70-kiloiset rasvakäärylät ovat jääkarhun kantava voima. Nämä eivät ole niin kuin kirjohylkeet, joita teillä on täällä. Nämä norpat elävät koko elämänkiertonsa yhteydessä merijäähän. Ne synnyttävät jään sisällä, ne ruokkivat itsensä jäämerenturskalla, joka elää jään alla. Tässä on kuva sairaasta jäästä. Tämä pala merijäätä on 12 vuotta vanha. Tieteilijät eivät osanneet ennustaa, että jään sulaessa muodostuu isoja taskuja mustaa vettä, ja ne imevät auringon energian ja kiihdyttävät sulamisprosessia.

Tässä sukellamme Beaufourtinmeressä. Näkyvyys on alle 200 metriä, olemme turvaköysissä, jää ympärillämme liikkuu jatkuvasti. Toivon, että voisin viettää puoli tuntia kertomalla, kuinka lähes kuolimme tällä sukelluksella. Tässä kuvassa tärkeää on pala vanhaa merijäätä, tuo iso mötikkä jäätä ylhäällä kulmassa. Yksin tuossa palassa jäätä on 300 lajia mikro-organismeja. Keväällä auringon palatessa jäälle se muodostaa kasviplanktonia, kasvaa jään alle, ja sitten tulevat isommat laatat merilevää, ja pian eläinplanktoni syö kaikkea tätä elämää. Mitä jää todella on; se on kuin puutarha. Se toimii kuin puutarhan multa. Se on käänteinen puutarha. Jään menettäminen on kuin mullan menettäminen puutarhasta.

Tässä olen toimistollani. Toivon, että arvostatte omaanne. Tämä on tunnin jään alla olon jälkeen. En tunne huuliani, kasvoni ovat jäässä. En tunne käsiäni, en tunne jalkojani. Nousin ylös ja tahdoin vain päästä pois vedestä. Tunti näissä oloissa on niin äärimmäistä, että sukeltaessani lähes joka kerta oksennan säätölaitteeseeni, koska kehoni ei kestä kylmän päälleni aiheuttamaa stressiä. Joten olen vain onnellinen sukelluksen päättymisestä. Pääsen ojentamaan kamerani apulaiselleni, katson ylös häneen ja sanon: " Woo. Woo. Woo" Mikä tarkoittaa: "Ota kamerani." Hän luulee minun sanovan: "Ota minusta kuva." Meillä oli siis pieni kommunikaatiorikko. (Naurua) Mutta oli se sen arvoista.

Tulen näyttämään kuvia maitovalaista, grönlanninvalaista ja sarvivalaista, sekä jääkarhuista ja merileopardeista, mutta tämä yksi kuva merkitsee minulle enemmän kuin yksikään muu koskaan ottamani. Tiputtauduin alas jääreikään, samaan, jonka juuri näitte. Katsoin ylös jään alapintaa, ja olin pyörryksissä, luulin että minua huimasi. Alkoi hermostuttaa -- ei köyttä, ei turvavaijeria, koko maailma pyörii ympärilläni-- ja ajattelin: "Olen vaikeuksissa." Mutta sitten jäälautan koko alapuoli oli täynnä miljardeja katkoja ja hankajalkaisia pyörimässä ja etsimässä ruokaa jään alapinnalta, synnyttämässä ja elämässä koko elinkaarensa. Tämä on Arktisen alueen ruokaketjun perusta, juuri tässä. Jään tuotannon olessa vähäistä hankajalkaisten kanta pienenee.

Tässä on grönlanninvalas. Tieteen mukaan se voi olla maan vanhin elävä eläin juuri nyt. Tämä valas juuri tässä voisi olla yli 250 vuotta vanha, Tämä valas on saattanut syntyä teollisen vallankumouksen alun aikoihin. Se on saattanut selvitä 150 vuotta valaanpyyntiä. Nyt sen suurin uhka on jään katoaminen pohjoisessa meidän etelässä viettämämme elämän takia.

Nämä majesteettiset sarvivalaat kaksi- ja puolimetrisine kermanvalkoisine syöksyhampaineen, niiden ei tarvitse olla täällä, ne voisivat olla avomerellä. Mutta ne pakottavat itsensä tänne pienten jääaukkojen luokse, missä ne voivat hengittää, haukata happea, koska jään alla on parvittain turskaa. Jäämerenturskat ovat siellä, koska ne syövät hankajalkaisia ja katkoja.

Selvä, lempikohtani. Kuolinvuoteellani tulen muistamaan yhden tarinan ylitse muiden. Vaikkakin henkikarhu-kokemus oli voimakas, en usko kokevani toista elämystä kuin mitä koin näiden merileopardien kanssa. Merileopardeilla on Shackletonin ajoista lähtien ollut huono maine. Niillä on vino hymy huulillaan. Niillä on nuo mustanpuhuvat silmät ja nuo pilkut kehollaan. Ne näyttävät esihistoriallisilta ja hiukan pelottavilta. Traagisesti vuonna [2003] tutkija vedettiin veden alle ja hukutettiin, ja merileopardit söivät hänet. Ihmiset sanoivat: "Tiesimme niiden olevan säälimättömiä. Me tiesimme sen." Niin ihmiset mielellään muodostavat mielipiteensä. Niin sain idean tarinalle: Tahdoin mennä Antarktikselle ja päästä veteen niin monen merileopardin kanssa kuin mahdollista ja antaa niille reilun mahdollisuuden -- ottaa selville, olivatko ne todella säälimättömiä eläimiä vai vain väärinymmärrettyjä. Joten tässä on se tarina. Ja sattumoisin ne syövät "Happy Feet" -hahmoja.

(Naurua)

Lajina, ihmisinä, meillä on tapana sanoa, että pingviinit ovat söpöjä. Täten merileopardien, jotka syövät niitä, on oltava rumia ja pahoja. Se ei toimi niin. Pingviini ei tiedä olevansa söpö eikä merileopardi tiedä olevansa suuri ja hirviömäinen. Tässä vain paljastuu ravintoketju. Ne ovat isoja. Ne eivät ole pieniä kirjohylkeitä. Ne ovat lähes nelimetrisiä, 450-kiloisia. Ne ovat myös aggressiivisen uteliaita. Laitetaan 12 turistia Zodiaciin kellumaan näille jäisille vesille, ja merileopardi nousee ylös ja puraisee ponttoonia. Vene alkaa upota ja he kiiruhtavat takaisin laivaan voidakseen palata kotiin kertomaan kuinka heidän kimppuunsa hyökättiin. Merileopardihan vain puraisi ilmapalloa. Se näkee vain ison ilmapallon merellä. Se siis nappaisee pikku haukun, vene pasahtaa, ja niin he lähtevät.

(Naurua)

Ylitettyämme viisi päivää Drakensalmea -- eikö olekin kaunista. Ylitettyämme viisi päivää Drakensalmea, olemme vihdoin saapuneet Antarktikselle. Olen ruotsalaisen apulaiseni ja oppaani kanssa. Hänen nimensä on Göran Ehlme Ruotsista -- Göran. Hänellä on paljon kokemusta merileopardeista. Minä en ollut nähnyt yhtään aikaisemmin. Saavumme lahdelle pikku Zodiac-veneellämme, ja siellä on tämä valtava merileopardi. Ja jopa hän sanoo: "Siinäpä samperin iso hylje, ja." (Naurua) Tämä hylje on napannut pingviiniä päästä ja riepoo sitä edestakaisin. Se yrittää kääntää pingviini nurinperin voidakseen syödä lihan luista, ja sitten se menee ja napaa seuraavan.

Ja niin tämä merileopardi nappasi toisen pingviinin ja tuli veneemme, Zodiacin, alle hakkaamaan veneen runkoa. Me yritimme pysyä pois vedestä. Istumme alas ja silloin Göran sanoi minulle: "Tämä on hyvä hylje, ja. Sinun on aika mennä veteen." (Naurua) Katsoin Göraniin ja sanoin hänelle: "Unohda." Vaikka saatoinkin kyllä käyttää toista sanaa joka alkaa V-kirjaimella. Mutta hän oli oikeassa. Hän torui minua ja sanoi: " Tämän takia me olemme täällä. Sinä ehdotit tätä tyhmää juttua National Geographicille. Nyt sinun täytyy toimittaa mitä lupasit. Etkä voi julkaista tekosyitä."

Minulla oli niin kuiva suu-- tosin ei niin paha kuin nyt-- mutta suuni oli niin, niin kuiva. Jalkani vain tärisivät. En tuntenut jalkojani. Laitoin räpylät jalkoihini. Pystyin hädin tuskin liikuttamaan huuliani. Laitoin snorkkelin suuhuni ja pyörähdin Zodiacin laidan yli veteen. Tämä oli ensimmäinen asia, jonka se teki. Naaras tuli suoraa kohti ja valtasi koko kamerani-- sen hampaat olivat täällä ylhäällä ja tuolla alhaalla-- Ennen kuin menin veteen Göran oli antanut minulle mahtavan neuvon. Hän sanoi: "Jos sinua pelottaa, sulje silmäsi. Ja. Silloin se menee pois."

(Naurua)

Joten siinä kaikki, mitä minulla oli sillä hetkellä. Joten aloin ottamaan kuvia. Se jatkoi uhkaesitystä vielä muutaman minuutin, ja sitten mitä ihmeellisin asia tapahtui -- se rentoutui täysin. Se meni pois ja nappasi pingviinin. Se pysähtyi noin kolmen metrin päähän minusta ja pysyi siinä pingviini suussaan. Pingviini räpiköi ja se päästää siitä irti. Pingviini ui minua kohti ja karkaa. Se nappaa toisen. Se toistaa tätä yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten ymmärsin, että se yritti syöttää pingviiniä minulle. Miksi muuten se päästäisi pingviinistä irti edessäni? Kun se oli tehnyt tätä neljä tai viisi kertaa, se ui ohitseni tämä pettynyt ilme kasvoillaan. Sitä ei halua alkaa liian antromorphiseksi, mutta vannon sen ilmeen kertoneen: "Tämä hyödytön saalistaja kuolee nälkään minun meressäni."

(Naurua)

Ymmärretyään etten voi napata uivia pingviinejä se otti seuraavan pingviinin ja toi sen hitaasti kohti minua, keikkuen näin ja päästäen irti. Ei toiminut. Nauroin niin kovaa ja tunteikkaasti, että maskini tulvi itkiessäni veden alla. Vain koska tämä oli niin upeaa. Joten se ei siis toiminut. Se haki uuden pingviinin ja yritti baletinomaista seksikästä esillepanoa liukuen hitaasti jäävuorta pitkin. (Naurua) Sitten se toi ne luokseni ja tarjosi niitä minulle. Tätä jatkui neljä päivää. Tätä ei tapahtunut vain pari kertaa. Kun naaras ymmärsi, etten saisi kiinni eläviä, se toi minulle kuolleita pingviinejä. (Naurua) Pääni ympärillä kellui nyt neljästä viiteen kuollutta pingviiniä ja minä vain jatkan kuvaamista. Usein se pysähtyi tämä pettynyt ilme kasvoillaan: "Oletko tosissasi?" Koska se ei voi ymmärtää, etten voi syödä näitä pingviinejä. Koska sen maailmassaan joko lisäännyt tai syöt -- ja minä en ollut lisääntymispuuhissa...

(Naurua)

Aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, se alkaa nakkelemaan pingviinejä päähäni. Se yritti pakkosyöttää minua. Se työntää minua ympäriinsä. Se koettaa pakkosyöttää kameraani, mikä on joka valokuvaajan unelma. Se turhautui ja puhalsi kuplia kasvoilleni. Luullakseni se koetti saada minua ymmärtämään, että kuolisin nälkään. Mutta silti se ei lopettanut. Se ei lakannut yrittämästä syöttää minulle pingviinejä.

Ja viimeisenä päivänä tämän naaraan kanssa, kun kuvittelin jo jatkaneeni liian kauan, hermostuin, koska se tuli lähelleni, pyörähti selälleen ja päästi syvältä sisältä tulevan katuporamaisen äänen, gokgokgokgok. Ja luulin sen kohta puraisevan. Se aikoo kertoa, miten turhautunut se on minuun. Mutta tosiasiassa toinen hylje oli hiipinyt taakseni ja se esitti uhkauksensa. Se ajoi tämän ison hylkeen pois, haki sen pingviinin ja toi sen minulle.

(Naurua)

Se ei ollut ainoa hylje, jonka kanssa menin veteen. Menin veteen vielä 30 muun merileopardin kanssa, eikä minulla ollut ainoatakaan pelottavaa kohtaamista. Ne ovat ihmeellisimpiä eläimiä, joiden kanssa olen työskennellyt, samoin kuin jääkarhut. Aivan kuin jääkarhutkin nämä eläimet ovat riippuvaisia jäisestä ympäristöstään. Tunteet nousevat pintaan. Anteeksi.

Tämä tarina elää syvällä sydämessäni, ja olen ylpeä jakaessani sen kanssanne. Olen niin intohimoinen tämän suhteen. Kuka tahansa, joka haluaa Etelämantereelle tai Pohjoisnavalle, minä vien teidät, mennään! Tätä tarinaa pitää levittää. Kiitos oikein paljon.

(Aplodeja)

Kiitos.

(Aplodeja)

Kiitos.

(Aplodeja)

Kiitos. Kiitos oikein paljon.

(Aplodeja)

Kiitos.

(Aplodeja)