Paul Bloom: Nautinnon alkuperä

Aion puhua tänään arkielämän nautinnoista. Haluan aloittaa tarinalla epätavallisen karmeasta miehestä. Tämä on Hermann Göring. Göring oli Hitlerin oikea käsi toisessa maailmansodassa, hänen valittu seuraajansa. Ja Hitlerin tavoin Göring ajatteli itseään taiteen keräilijänä. Ympäri Eurooppaa läpi toisen maailmansodan hän varasti, kiristi ja toisinaan osti erinnäisiä maalauksia kokoelmaansa. Erityisesti hän halusi jotain Vermeer'ltä. Hitlerillä oli kaksi Vermeeriä, ja hänellä ei ollut yhtään. Joten hän löysi lopulta hollantilaisen taidekauppiaan nimeltä Han van Meegeren, joka myi hänelle upean Vermeerin, nykyrahassa 10 miljoonan dollarin hintaan. Siitä tuli hänen ehdoton lempitaulunsa.

Toinen maailmansota päättyi, ja Göring saatiin kiinni, joutui oikeuteen Nürnbergissä ja lopulta tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Liittoutuneet kävivät läpi hänen kokoelmansa ja löysivät maalauksia ja etsivät käsiinsä ne myyneet ihmiset. Jossain vaiheessa Alankomaiden poliisi tuli Amsterdamiin ja pidätti Van Meegerenin. Van Meegereniä syytettiin maanpetoksesta, mistä myös rangaistaan kuolemalla. Oltuaan kuusi viikkoa vankilassa van Meegeren tunnusti. Mutta ei maanpetosta. Hän sanoi: "En myynyt mestariteosta sille natsille. Maalasin sen itse; olen väärentäjä." Kukaan ei uskonut häntä. Hän sanoi: "Todistan sen. Tuokaa minulle kangas ja maalia, ja maalaan teille paremman Vermeerin kuin sen, jonka myin sille likaiselle natsille. Haluan myös alkoholia ja morfiinia, koska muuten en voi työskennellä." (Naurua) Joten he toivat. Hän maalasi kauniin Vermeerin. Maanpetossyytteistä luovuttiin. Hän sai lievemmän syytteen väärennöksestä, sai vuoden tuomion, ja kuoli hollantilaisten sankarina. Van Meegerenistä voisi puhua pidempäänkin, mutta haluan palata takaisin Göringiin, joka esitetään tässä Nürnbergin kuulusteluissa.

Göring oli kaikilla mittapuilla hirveä mies. Jopa natsiksi hän oli karmea. Hänen amerikkalaiset kuulustelijansa kuvailivat häntä sovinnolliseksi psykopaatiksi. Mutta voi tuntea sympatiaa hänen reaktiotaan kohtaan, kun hänelle kerrottiin, että hänen lempimaalauksena olikin väärennös. Hänen elämänkertansa kirjoittajan mukaan "Hän näytti siltä kuin ensimmäistä kertaa hänelle olisi paljastunut, että maailmassa on pahuutta." (Naurua) Ja hän tappoi itsensä pian sen jälkeen. Hänelle selvisi, että täksi luulemansa maalaus olikin tämä. Se näytti samalta, mutta sillä oli eri alkuperä; se oli eri työ.

Hän ei ollut ainoa, joka saisi sätkyn. Kun van Meegeren oli oikeudessa, hän ei malttanut lopettaa puhumista. Hän kehuskeli kaikilla mestariteoksilla, jotka hän oli itse maalannut ja jotka oli yhdistetty toisiin taitelijoihin. Erityisesti "Emmauksen illallinen", jota pidettiin Vermeerin parhaimpana työnä -- ihmiset tulivat ympäri maailman sitä katsomaan -- se olikin väärennös. Se ei ollutkaan tämä maalaus vaan tämä maalaus. Kun tämä tuli ilmi, se menetti arvonsa ja vietiin pois museosta.

Miksi sillä on merkitystä? Olen psykologi -- miksi alkuperällä on niin paljon merkitystä? Miksi reagoimme niin voimakkaasti tiedosta tavaran alkuperästä? Tässä vastaus, jonka monet antaisivat. Monet sosiologit kuten Veblen ja Wolfe väittäisivät, että syy siihen on, että olemme snobeja, koska keskitymme statukseen. Jos haluaa näyttää, miten rikas tai mahtava on, on aina parempi omistaa aito kuin väärennös, koska aitoja tulee aina olemaan vähemmän kuin väärennöksiä. En epäile etteikö se olisi osatekijä, mutta haluan osoittaa teille, että syy on jossain muualla. Haluan vakuuttaa teidät siitä, että ihmiset ovat jossain määrin synnynnäisiä essentialisteja. Tarkoitan sitä, että emme vain reagoi asioihin kuten näemme ne, tai tunnemme tai kuulemme ne. Sen sijaan, reaktiomme perustuu uskomuksiimme siitä, mitä ne todella ovat, mistä ne tulivat, mistä ne on tehty ja mikä niiden todellinen luonne on. Haluan ehdottaa, että se on totta ei vain tavallemme ajatella asioita, vaan miten reagoimme asioihin.

Haluan ehdottaa, että nautinto on syvällistä -- eikä se päde vain yleviin nautintoihin kuten taiteeseen -- vaan myös yksinkertaisilta vaikuttaviin nautintoihin vaikuttaa uskomuksemme niiden olemuksesta. Ajatellaan vaikka ruokaa. Söisitkö tämän? Hyvä vastaus on: "Se riippuu. Mitä se on?" Jotkut söisivät sen, jos se olisi sikaa muttei nautaa. Toiset söisivät sen, jos se olisi nautaa muttei sikaa. Harvat söisivät sen, jos se olisi rottaa tai ihmistä. Jotkut söisivät sen, jos se olisi kummalliseksi värjättyä tofua. Se ei ole kovin yllättävää.

Mielenkiintoisempaa on, että sen maku riippuu täysin siitä, mitä kuvittelee syövänsä. Tämä on näytetty esimerkiksi pienillä lapsilla. Miten lapset saadaan ei vain syömään porkkanoita ja juomaan maitoa, vaan nauttimaan niistä -- ajattelemaan, että ne maistuvat paremmilta? Helppoa. Sanotaan, että ne tulevat McDonald'sista. He uskovat, että McDonald'sin ruoka on maukkaampaa, ja se saa heidät kokemaan sen maukkaampana.

Miten aikuiset saadaan pitämään viinistä? Hyvin helppoa: kaadetaan se kalliista pullosta. Tusinat, kenties sadat tutkimukset osoittavat, että uskoessaan juovansa kallista tavaraa, se maistuu paremmalta. Jokin aika sitten tätä tutkittiin neurotieteellisestikin. Ihmisiä laitettiin fMRI-skanneriin ja heidän siellä maatessaan, he siemailivat viiniä putken kautta. Heidän edessään on näytöllä tietoja viinistä. Kaikki juovat tietenkin täsmälleen samaa viiniä. Mutta uskoessaan juovansa kallista tavaraa, aivon osa-alueet, jotka yhdistyvät mielihyvään ja palkkioon, ovat täydessä touhussa. Henkilöt eivät vain sano kokevansa enemmän mielihyvää, he todella kokevat sen eri tavalla.

Tai ajatellaanpa seksiä. Nämä ovat ärsykkeitä, joita käytän tutkimuksissani. Jos näitä kuvia näyttää ihmisille, he sanovat näiden olevan melko hyvännäköisiä. Se kuinka hyvännäköisinä heitä pidetään, kuinka seksuaalisesti tai romanttisesti kiintoisina heidät koetaan, riippuu täysin siitä, keitä kuvien luullaan esittävän. Saatat ajatella, että kuva vasemmalla esittää miestä, kuva oikealla naista. Jos se mielikuva osoittautuu vääräksi, sillä on väliä. (Naurua) Sillä on väliä, jos he ovat paljon vanhempia kuin kuvittelet. Sillä on väliä, jos selviää, että henkilö, jota katsot himoiten onkin naamioitu versio pojastasi tai tyttärestäsi, äidistäsi tai isästäsi. Sukulaisuus yleensä tappaa libidon. Yksi rohkaisivimmista löydöistä mielihyvän psykologiassa on ehkä se, että hyvältä näyttäminen ei riipu pelkästään ulkonäöstä. Jos pitää jostakusta, hän näyttää paremmalta. Tästä syystä aviokumppanit onnellisissa avioliitoissa tuppaavat pitämään kumppaneitaan paremman näköisempinä kuin mitä muut.

(Naurua)

Erityisen dramaattinen esimerkki tästä on neurologinen häiriö nimeltä Capgrasin oireyhtymä. Capgrasin oireyhtymä on häiriö, jossa ihmisellä on tietty harha. Capgrasin oireyhtymästä kärsivät uskovat, että heidän rakastamansa ihmiset on korvattu täydellisillä kaksoisolennoilla. Usein Capgrasin oireyhtymän seuraus on traaginen. Ihmiset ovat murhanneet rakkaitaan, uskoen murhanneensa teeskentelijän. Mutta on ainakin yksi tapaus, jolla oli onnellinen loppu. Se tapahtui 1931. "Tutkimus kuvaili Capgrasin oireyhtymästä kärsineen naisen, joka valitti hänen huonosti varustellustaan ja riittämättömästä rakastajastaan." Se oli ennen kuin hän sai Capgrasin oireyhtymän. Sen jälkeen "hän raportoi onnellisena, että tällä oli kaksoisolento, joka oli rikas, viriili, komea ja aristokraattinen." Se oli tietenkin sama mies, mutta hän näki tämän eri tavalla.

Kolmantena esimerkkinä, ajatelkaa kulutustuotteita. Yksi syy ostaa jotain on käyttötarkoitus. Kengät voi laittaa jalkaansa; golfmailoilla voi pelata golffia; ja pureskellulle purukumille ei ole mitään käyttöä. Mutta kaikilla näillä asioilla on paljon suurempi arvo perustuen niiden historiaan. Golfmailat omisti John F. Kennedy, ja ne myytiin 750 000 dollarilla huutokaupassa. Purkka on Britney Spearsin jauhama ja sen hinta oli useita satoja dollareita. Kuuluisien ihmisten osittain syömällä ruoalla on itse asiassa kukoistavat markkinat. (Naurua) Kengillä on ehkä suurin arvo. Varmentamattomien lähteiden mukaan Saudi-miljonääri tarjosi 10 miljoonaa dollaria tästä kenkäparista. Ne heitettiiin kerran George Bushia päin irakilaisessa lehdistötilaisuudessa useita vuosia sitten.

(Aplodeja)

Kiintymys asioihin ei liity vain kuuluisuuksien tavaroihin. Jokainen tai suurin osa meistä omistaa jotain kirjaimellisesti korvaamatonta, siten, että tavaran arvo on sen historiassa -- ehkä vihkisormus, ehkä lapsensa vauvakengät -- jos se katoaa, sitä ei saa takaisin. Voisi saada jotain, joka näyttää tai tuntuu samalta, mutta se ei olisi sama tavara. Yhdessä kollegoideni George Newmanin ja Gil Diesendruckin kanssa olemme katsoneet, minkälainen historia on merkitsevä tavaroilla, joista ihmiset pitävät. Yhdessä kokeessamme pyysimme ihmisiä nimeämään elossa olevan kuuluisuuden, jota he ihailivat.

Yksi vastaus oli George Clooney. Sitten kysyimme: "Miten paljon olisit valmis maksamaan George Clooneyn paidasta?" Vastaus oli kohtuullinen summa -- enemmän kuin kukaan maksaisi uudesta paidasta tai jonkun muun paidasta. Kysyimme myös muilta koehenkilöryhmiltä -- annoimme heille eri rajoituksia ja ehtoja. Kerroimme esimerkiksi: "Voit ostaa paidan, mutta et voi kertoa siitä kellekään, etkä voi myydä sitä eteenpäin." Sen arvo putoaa, viitaten siihen, että se on yksi syistä, miksi pidämme siitä. Mutta muutoksen todella saa aikaan, kun kertoo ihmisille: "Voit myydä sen, voit kehuskella sillä, mutta ennen kuin saat sen, se pestään läpikotaisin." Se saa arvon alenemaan huomattavasti. Kuten vaimoni sanoi: "Pesit pois Clooney-pöpöt."

(Naurua)

Palataanpa taiteeseen. Olisi ihanaa omistaa yksi Chagall. Jos joku haluaa antaa minulle jotain konferenssin päätteeksi, voisitte ostaa minulle Chagallin. Mutta en halua jäljitelmää, vaikken pystyisi erottamaan sitä alkuperäisestä. Ei vain siksi, että olen snobi ja haluan kehuskella originaalilla -- vaan koska haluan jotain, jolla on oma historiansa. Taiteen kohdalla historia on erityisen tärkeä. Filosofi Denis Dutton hienossa kirjassaan "The Art Instinct" perustelee: "Taideteoksen arvo perustuu oletukselle ihmisen osaamisesta sen luomisen taustalla." Ja se selittäisi eron originaalin ja väärennöksen välillä. Ne saattavat näyttää samalta, mutta niillä on eri historia. Originaali on tyypillisesti luovan taiteen tuote, väärennös ei ole. Tämä lähtökohta voi selittää eroja ihmisten mieltymyksissä taiteeseen.

Tämä on työ Jackson Pollockilta. Kuka täällä pitää Jackson Pollockin töistä? Okei. Keitä ne eivät sytytä? He eivät vain pidä niistä. En aio esittää kummat ovat oikeassa, mutta esitän empiirisen väitteen ihmisten intuitioista: henkilö, joka pitää Jackson Pollockista, on Pollockista pitämättömiä henkilöitä todennäköisemmin taipuvainen uskomaan, että työt on vaikeita luoda, että ne vaativat paljon aikaa ja energiaa, ja luovaa energiaa. Käytän Jackson Pollockia esimerkkinä tarkoituksellisesti, koska on olemassa nuori amerikkalainen taiteilija, joka maalaa samalla tyylillä kuin Jackson Pollock, ja hänen työnsä oli monien kymmenien tuhansien dollarien arvoista -- enimmäkseen, koska hän on hyvin nuori.

Tämä on Marla Olmstead, joka teki suurimman osan töistään kolmevuotiaana. Mielenkiintoista hänessä on, että hänen perheensä teki virheen kutsumalla televisio-ohjelman "60 minuuttia II" kotiinsa kuvaamaan häntä maalaamassa. He raportoivat, että hänen isänsä valmensi häntä. Kun tämä esitettiin televisiossa, hänen töidensä arvo tippui nollaan. Taide oli fyysisesti samaa, mutta historia oli muuttunut.

Olen keskittynyt tässä maalattuun taiteeseen, mutta haluan antaa kaksi esimerkkiä musiikista. Tämä on Joshua Bell, erittäin kuuluisa viulisti. Washington Post -toimittaja Gene Weingarten päätti värvätä hänet uskaliaaseen kokeeseen. Kuinka paljon ihmiset pitävät Joshua Bellistä, hänen musiikistaan, jos he eivät tiedä kuuntelevansa Joshua Belliä? Hän sai Joshua Bellin ottamaan miljoonan dollarin viulunsa Washington D.C.:n metroasemalle ja seisomaan nurkassa ja katsomaan paljonko rahaa hän saisi. Tässä pieni ote. (Viulumusiikkia) Oltuaan siellä kolme varttia, hän oli saanu 32 dollaria. Ei hassummin. Ei hyvinkään. Vaikuttaisi siltä, että nauttiakseen Joshua Bellin musiikista, pitää tietää kuuntelevansa Joshua Belliä. Hän sai itse asiassa 20 dollaria enemmän, mutta sitä ei laskettu mukaan, koska tämä nainen tulee -- se näkyy videon lopulla -- hän on kuullut Bellin soittoa Kongressin kirjastossa muutamaa viikkoa aiemmin ylellisessä tilaisuudessa. Joten hän on äimistynyt nähdessään tämän metroasemalla. Hänen käy miestä sääliksi, ja hän antaa Bellille kaksikymppisen.

(Naurua)

(Aplodeja)

Toinen esimerkki musiikista on John Cagen modernistinen sävellys nimeltä 4'33. Kuten monet teistä tietävät, tämä on sävellys, jossa pianisti istuu penkille, avaa pianon kannen, istuu eikä tee mitään neljään minuuttiin ja 33 sekuntiin -- hiljaisuuden aika. Ihmisillä on tästä eri mielipiteitä. Mutta haluan todeta, että tämän voi ostaa iTunesista. (Naurua) 1,99 dollarilla voi kuunnella tuota hiljaisuutta, joka on erilainen muista hiljaisuuden muodoista.

(Naurua)

Olen tähän mennessä puhunut mielihyvästä, mutta haluan esittää, että kaikki sanomani pätee myös kipuun. Mitä ajattelee kivun kokemisen aikana, omat uskomukset sen olemuksesta vaikuttavat siihen, miten paljon se sattuu. Yksi ihana koe oli Kurt Grayn ja Dan Wegnerin tekemä. He kytkivät Harvardin opiskelijoita sähköshokkilaitteeseen. Ja he antoivat näille kivuliaita sähköshokkeja sarjoissa. He antoivat viiden kivuliaan shokin sarjoja. Puolelle heistä kerrottiin, että shokit antaa joku toisessa huoneessa, mutta henkilö toisessa huoneessa ei tiedä antavansa shokkeja. Vailla ilkeitä ajatuksia he vain painelevat painiketta. Ensimmäinen shokki koettiin hyvin kivuliaana. Toinen tuntuu vähemmän kivuliaalta, koska siihen vähän tottuu. Kolmas vähemmän, neljäs, viides. Kipu vähenee. Toisille kerrottiin, että henkilö viereisessä huoneessa antaa heille shokkeja tarkoituksella, tietoisesti. Ensimmäinen shokki sattuu perkeleesti. Toinen sattuu yhtä paljon, ja kolmas, neljäs, ja viides. Sattuu enemmän, jos uskoo jonkun tekevän sen tahallaan.

Äärimmäisin esimerkki tästä on, että joissain tapauksissa kipu oikeissa olosuhteissa voi muuttua nautinnoksi. Ihmisillä on erikoinen ja mielenkiintoinen ominaisuus, joka saa meidät usein etsimään pientä kipua hallituissa olosuhteissa ja nauttimaan siitä -- kuten syömään tulisia chilipippureita ja ajamaan vuoristoradalla. Tämän summaa mukavasti runoilija John Milton, joka kirjoitti: "Mieli on oma paikkansa, joka itsessään voi tehdä helvetistä taivaan tai taivaasta helvetin."

Lopetan tähän. Kiitos.

(Aplodeja)