Jill Bolte Taylorin suuri oivallus

Tutkin jo nuorena aivojen toimintaa sillä minulla on veli, jolla oli diagnosoitu aivotoimintahäiriö: skitsofrenia. Ja sisarena ja myöhemmin tiedemiehenä halusin ymmärtää, mistä syystä minä voin liittää unelmani todellisuuteeni, ja voin toteuttaa unelmani. Mikä veljeni aivoissa ja hänen skitsofreniassaan estää häntä yhdistämästä unelmiaan yhteiseen ja jaettuun todellisuuteen, niin että ne sen sijaan muuttuvat harhaluuloiksi?

Joten omistin urani vakavien psyykkisten sairauksien tutkimiseen. Ja muutin kotiosavaltiostani Indianasta Bostoniin, jossa työskentelin yliopiston psykiatrian laitoksella. Ja laboratoriossa me kysyimme "Mitä biologisia eroja on niiden ihmisten aivoilla, joiden aivot on diagnosoitu toimimaan normaalisti, verrattuna niiden ihmisten aivoihin, joilla on diagnosoitu skitsofrenia, skitsoaffektiivinen tai bipolaarinen häiriö?

Joten me oleellisesti kartoitimme aivojen mikropiiriä: mitkä solut kommunikoivat minkä muiden solujen kanssa, minkä kemiallisten aineiden kanssa ja sitten mitä määriä näitä kemiallisia aineita? Joten elämässäni oli paljon tarkoitusta, sillä tein tämän tyyppistä tutkimusta päivisin. Mutta sitten iltaisin ja viikonloppuisin matkustin edustamassa NAMIa, USA:n kansallista psyykkisten sairauksien yhdistystä. Mutta 10. joulukuuta 1996 heräsin aamulla ja huomasin, että minulla itselläni oli aivohäiriö. Verisuoni katkesi aivojeni vasemmalla puolella. Ja neljän tunnin ajan seurasin, kun aivojeni kyky käsitellä kaikkea tietoa heikentyi täysin. Aamuna, jolloin aivoverenvuoto sattui, en pystynyt kävelemään, puhumaan, kirjoittamaan tai muistamaan mitään elämästäni. Olin itse asiassa vastasyntynyt naisen kehossa.

Jos olette koskaan nähneet ihmisaivoja, on selvää että sen puoliskot ovat täysin toisistaan erillisiä. Ja olen tuonut tänne todelliset ihmisaivot. Nämä ovat siis todelliset ihmisaivot.

Tämä on aivojen etuosa, aivojen takaosa, josta selkäydin roikkuu, ja ne sijaitsisivat näin päässäni. Ja kun aivoja tarkkaillaan, on selvää että niiden puoliskot ovat täysin erillisiä toisistaan. Niille teistä, jotka ymmärtävät tietokoneita, oikea puolisko toimii kuten rinnakkaissuoritin, kun taas vasen puolisko toimii kuten sarjasuoritin. Puoliskot kommunikoivat kyllä keskenään aivokurkiaisen välityksellä, joka koostuu noin 300 miljoonasta hermosäikeestä. Mutta muutoin aivopuoliskot ovat täysin erilliset. Koska ne käsittelevät tietoa eri tavalla, kummatkin puoliskot ajattelevat eri asioita, ne välittävät eri asioista ja, uskallanko sanoa, niillä on hyvin erilaiset persoonallisuudet.

Anteeksi. Kiitoksia. Olipa hyvä. (Avustaja: Todella.)

Oikea puolisko käsittelee yksinomaan tätä hetkeä. Se on kokonaan "tässä ja nyt". Oikea puolisko ajattelee kuvin ja oppii kinesteettisesti kehomme liikkeiden perusteella. Energian muodossa oleva tieto tulee suoratoistona samanaikaisesti kaikkien aistiemme kautta ja se räjähtää valtavaksi yhdistelmäksi siitä, miltä tämä hetki näyttää, miltä tämä hetki tuoksuu ja maistuu, miltä se tuntuu ja miltä se kuulostaa. Olen energiaa, joka yhdistyy ympärilläni olevaan energiaan oikean aivopuoliskoni tietoisuuden kautta. Olemme energiaolentoja yhdistettynä toisiimme oikean aivopuoliskomme tietoisuuden kautta yhdeksi ihmisperheeksi. Ja tässä, juuri nyt, olemme sisaria ja veljiä tällä planeetalla, täällä tekemässä maailmaa paremmaksi paikaksi. Ja tällä hetkellä olemme täydellisiä, olemme kokonaisia ja olemme ihania.

Vasen aivopuoliskoni - meidän vasen aivopuoliskomme - on hyvin erilainen. Vasen puolisko ajattelee lineaarisesti ja metodisesti. Vasen aivopuolisko liittyy täysin menneisyyteen ja täysin tulevaisuuteen. Vasemman aivopuoliskon tarkoitus on ottaa tuo tästä hetkestä koostuva valtava yhdistelmä ja alkaa poimia siitä yksityiskohtia, yksityiskohtia ja enemmän yksityiskohtia näistä yksityiskohdista. Tämän jälkeen se luokittelee ja organisoi kaiken tämän tiedon, yhdistää sen kaikkeen aiemmin menneisyydessä oppimaamme ja heijastaa kaikkiin tuleviin mahdollisuuksiimme. Ja vasen aivopuoliskomme ajattelee kieltä käyttäen. Tämä jatkuva aivoissa tapahtuva puhe yhdistää minut ja sisäisen maailmani ulkoiseen maailmaani. Se on se pieni ääni, joka sanoo minulle "Hei, muista ostaa banaaneja kotimatkalla. Tarvitsen niitä aamulla."

Se on laskelmoiva älykkyys, joka muistuttaa minua kun minun on pestävä pyykkiä. Mutta ehkä kaikista tärkeintä, se on se pieni ääni joka sanoo minulle "Minä olen. Minä olen." Ja heti kun vasen aivopuoliskoni on sanonut minulle "Minä olen", minä muutun erilliseksi. Minusta tulee erillinen kiinteä henkilö, joka erottuu ympärilläni olevasta energiavirrasta ja teistä. Ja tämä on se aivojeni osa, jonka menetin sinä aamuna, jolloin sain aivohalvauksen.

Aivohalvausaamuna heräsin ja minulla oli hakkaavaa kipua vasemman silmäni takana. Ja se oli sellaista kipua voimakasta kipua, sellaista jonka tunnet kun puraiset jäätelöä. Ja se otti minut kynsiinsä - ja sitten se vapautti minut. Ja sitten se vain otti minut kynsiinsä - ja sitten se vapautti minut. Ja minä en yleensä koskaan tuntenut minkäänlaista kipua, joten ajattelin, että OK, aloitan normaalit toimeni.

Joten nousin sängystä ja ryhdyin jumppaamaan kokovartalon harjoituslaitteellani. Ja jumpatessani tällä laitteella huomaan, että käteni näyttävät primitiivisiltä tankoon tarttuvilta kynsiltä. Ja ajattelin "Miten omituista." Ja katsoin vartaloani ja ajattelin, että näytän erittäin omituiselta. Ja oli ikäänkuin tietoisuuteni oli siirtynyt normaalista todellisuuden käsityksestäni, jossa minä olen henkilö joka käyttää laitetta ja kokee tämän kokemuksen, johonkin esoteeriseen tilaan jossa minä olen ulkopuolisena todistamassa kokemaani kokemusta.

Tämä oli kaikki todella omituista, ja päänsärkyni vain paheni. Joten lopetin laitteen käytön, ja kävellessäni olohuoneeni läpi huomasin, että kaikki kehoni sisäiset toiminnot olivat hidastuneet. Ja jokainen askel oli erittäin jäykkä ja erittäin varovainen. Kulkuni ei ollut ollenkaan sujuvaa, ja aistimuksieni alueella oli tämä rajoittava tekijä, joten keskityin vain sisäisiin järjestelmiin. Ja seisoin kylpyhuoneessani valmiina hyppäämään suihkuun ja pystyin itse asiassa kuulemaan sisälläni tapahtuvan keskustelun. Kuulin pienen äänen sanovan "OK. Lihakset, teidän on supistuttava. Hei lihakset. Rentoutukaa."

Ja sitten menetin tasapainoni, ja nojasin seinää vasten. Ja katsoin alas käsivarteeni ja huomasin, että en voi enää määrittää vartaloni ääriviivoja. En voi määrittää sitä, mistä alan ja mihin lopun, sillä käsivarteni atomit ja molekyylit sekoittuivat seinän atomeihin ja molekyyleihin. Ja pystyin vain tunnistamaan tämän energian - energian.

Ja kysyin itseltäni "Mikä minussa on vikana? Mitä on tapahtumassa?" Ja sillä hetkellä - aivojeni - vasemman aivopuoliskoni - puhe loppui täysin kokonaan. Aivan kuin joku olisi ottanut kaukosäätimen ja painanut äänenvaimenninpainiketta. Täydellinen hiljaisuus. Ja ensiksi olin sokissa, kun huomasin että aivoni olivat täysin hiljaiset. Mutta sitten välittömästi minua kiehtoi ympärilläni olevan energian mahtavuus. Ja koska en enää voinut tunnistaa vartaloni ääriviivoja, tunsin itseni valtavaksi ja avaraksi. Tunsin olevani yhtä kaiken olevan energian kanssa, ja siellä oli valtavan kaunista.

Sitten yhtäkkiä vasen aivopuoliskoni palasi takaisin ja sanoi minulle "Hei. Meillä on ongelma! Meillä on ongelma! Meidän on saavata apua." Ja minä ajattelen "Aha! Minulla on ongelma. Minulla on ongelma." Joten siis "OK. OK. Minulla on ongelma."

Mutta sitten ajauduin välittömästi takaisin tietoisuuteen - ja kutsun tätä tilaa hellästi ihmemaaksi. Mutta siellä oli ihanaa. Kuvitelkaa miltä tuntuisi olla täysin eristettynä aivojenne puheesta, mikä yhdistää teidät ulkoiseen maailmaan.

Joten minä olen tässä tilassa, ja työni - ja kaikki siihen liittyvä stressi - oli poissa. Tunsin itseni kevyemmäksi. Ja kuvitelkaa: kaikki ulkoisen maailman suhteet ja kaikki niihin liittyvät stressinaiheuttajat - ne olivat poissa. Ja minulla oli sisäisen rauhan tunne. Ja kuvitelkaa miltä tuntuisi menettää 37 vuoden henkiset taakat! (Naurua) Voi! Oloni oli euforinen. Euforinen. Se oli ihanaa.

Ja sitten taas vasen aivopuoliskoni palasi ja sanoi "Hei! Sinun on keskityttävä. Meidän on saatava apua." Ja ajattelin "Minun on saatava apua. Minun on keskityttävä." Joten poistun suihkusta ja pukeuduin mekaanisesti ja kävelin ympäriinsä asunnossani ja ajattelin "Minun on mentävä töhin. Minun on mentävä töihin. Voinko ajaa autoa? Voinko ajaa autoa?"

Ja samalla hetkellä oikea käsivarteni halvaantui kokonaan. Ja tajusin "Hyvät ihmiset! Minulla on aivohalvaus! Minulla on aivohalvaus!"

Ja seuraavaksi aivoni sanovat minulle "Vau! Tämä on mieletöntä." (Naurua) "Tämä on mieletöntä!" Kuinka monella aivojen toimintaa tutkivalla tiedemiehellä on mahdollisuus tutkia omia aivojaan sisältäpäin?" (Naurua)

Ja sitten mieleeni tuli "Mutta olen erittäin kiireinen nainen!" (Naurua) "Minulla ei ole aikaa aivohalvaukseen!"

Joten mietin että "OK, en voi estää aivohalvausta tapahtumasta, joten kestän sitä pari viikkoa ja sitten palaan rutiineihini. OK. Joten minun on saatava apua. Minun on soitettava töihin." En voinut muistaa työnumeroa, mutta muistin, että toimistossani oli käyntikortti, jossa oli numeroni. Joten menin työhuoneeseeni, ja otin esiin 10 sentin paksuisen pinon käyntikortteja. Ja katsoin päällimmäisenä olevaa korttia ja vaikka pystyin mielessäni selvästi näkemään miltä käyntikorttini näytti, mutta en pystynyt sanomaan oliko tämä korttini vai ei, sillä näin vain kuvapisteitä. Ja sanojen kuvapisteet sekoittuivat taustan ja symbolien kuvapisteisiin, enkä yksinkertaisesti voinut sanoa. Ja sitten odotin mitä kutsun selkeäksi aalloksi. Ja sillä hetkellä pystyin kiinnittymään uudestaan normaaliin todellisuuteen ja pystyin sanomaan ei tämä kortti ... ei tämä kortti ... ei tämä kortti. 45 minuutissa pystyin käymään läpi neljänneksen korttipinosta. Tällä aikaa 45 minuutin aikana verenvuoto laajenee vasemmassa aivopuoliskossani. En ymmärtänyt numeroita. En ymmärtänyt puhelinta, mutta se oli ainoa suunnitelma, joka minulla oli. Joten otin puhelinnäppäimistön ja laskin sen tähän. Otin käyntikortin, laskin se tähän ja täsmäsin kortissa olevien koukeroiden muodot puhelimen näppäimissä olevien koukeroiden muotojen kanssa. Mutta sitten ajauduin takaisin ihmemaahan, enkä muista palatessani takaisin olinko jo näppäillyt kyseiset numerot. Joten minun oli käytettävä halvaantunutta käsivarttani tynkänä ja peittää numerot sitä mukaa kun olin näppäillyt ne, joten kun palasin takaisin normaaliin todellisuuteen, pystyin tunnistamaan "Kyllä. Olen jo näppäillyt tämän numeron."

Lopulta pystyin näppäilemään numeron kokonaisuudessaan ja kuuntelin puhelua ja kolleegani vastaa puhelimeen ja hän sanoo minulle "Hau hau hau hau." (Naurua) Ja ajattelen itsekseni "Hyvät ihmiset, hän kuulostaa kultaiselta noutajalta!"

Ja sitten sanon hänelle - omasta mielestäni aivan selvästi sanon hänelle "Olen Jill! Tarvitsen apua!" Mutta ääneni kuulostaa seuraavalta "Hau hau hau hau hau." Ajattelen "Hyvät ihmiset, kuulostan aivan kultaiselta noutajalta." Joten en voinut tietää - en tiennyt että en voinut puhua tai ymmärtää kieltä ennen kuin yritin. Mutta hän ymmärsi, että tarvitsin apua ja hankki minulle apua.

Ja vähän myöhemmin minua vietiin ambulanssilla yhdestä sairaalasta Bostonin läpi Massachusettsin yleiseen sairaalaan. Ja minä käperryn pieneksi sikiöksi. Ja aivan kuten ilmapallo, jossa on vain vähän ilmaa jäljellä, juuri tulossa ulos ilmapallosta, tunsin energiani nousevan ja - tunsin henkeni antautuvan.

Ja sillä hetkellä tiesin, että en ollut enää oman elämäni koreografi. Ja joko lääkärit pelastaisivat henkeni ja antaisivat minulle toisen mahdollisuuden elämään tai ehkä tämä olisi minun poistumishetkeni.

Kun heräsin myöhemmin samana iltapäivänä, olin sokissa havaittuani, että olin vielä elossa. Kun tunsin henkeni antautuvan, sanoin hyvästit elämälleni. Ja mieleni oli sen jälkeen kahden erittäin vastakkaisen todellisuudentason välillä. Ärsytys, joka tuli aistijärjestelmieni kautta, tuntui silkalta kivulta. Valo poltti aivojani kuin tulipalo ja äänet olivat niin voimakkaita ja kaoottisia, etten pystynyt erottamaan ääntä taustamelusta, ja halusin vain paeta. Koska en pystynyt tunnistamaan kehoni sijaintia avaruudessa, tunsin itseni valtavaksi ja avaraksi, niin kuin pullosta juuri vapautettu henki. Ja henkeni vaelteli vapaana, kuten suuri valas joka liitää hiljaista euforiamerta pitkin. Nirvana. Löysin nirvanan. Ja muistan ajatelleeni, että en pystyisi millään koskaan puristamaan valtavaa itseäni takaisin pienen pieneen kehooni.

Mutta tajusin "Olen vielä elossa! Olen vielä elossa, ja olen löytänyt nirvanan. Ja jos olen löytänyt nirvanan ja olen vielä elossa, niin kaikki jotka ovat elossa voivat löytää nirvanan." Ja kuvittelin mielessäni maailman, jossa oli ihania, rauhaa rakastavia, hyväsydämisiä, rakastavia ihmisiä, jotka tietävät voivansa palata tähän tilaan koska tahansa. Ja että he voivat tietoisesti tehdä valinnan ja siirtyä vasemmalta aivopuoliskolta oikealle ja löytää tämän rauhan. Ja sitten tajusin miten valtava lahja tämä kokemus voisi olla, mitä ymmärrystä tämä voisi edistää, miten me voisimme elää elämämme. Ja se motivoi minua parantumaan.

Kaksi ja puoli viikkoa aivoverenvuodon jälkeen kirurgit poistivat aivoistani golfpallon kokoisen veritulpan, joka painoi kielikeskuksia. Tässä kuvassa olen äitini kanssa, joka on todellinen enkeli elämässäni. Parantumiseni kokonaan kesti kahdeksan vuotta.

Joten keitä olemme? Olemme maailmankaikkeuden elinvoima, ja meillä on käsien taito ja kaksi kognitiivista mieltä. Ja meillä on voima valita, hetki hetkeltä, kuka olemme ja miten haluamme olla maailmassa. Juuri täällä, juuri nyt, voin siirtyä oikean aivopuoliskoni tietoisuuteen, jossa olemme. Olen maailmankaikkeuden elinvoima. Olen kaikkien niiden 50 triljoonan ihanan molekyylineron elinvoima, jotka muodostavan minut, yksi kaikkien olevien kanssa. Tai voin tehdä valinnan ja siirtyä vasemman aivopuoliskoni tietoisuuteen, jossa minusta tulee yksilö, kiinteä olento. Erillinen energiavirrasta, erillinen teistä. Olen tohtori Jill Bolte Taylor: intellektuelli, neuroanatomisti. Nämä ovat sisälläni olevat kaksi "minää". Minkä te valitsisitte? Minkä te valitsette? Ja milloin? Uskon, että mitä enemmän aikaa vietämme käyttämällä oikeassa aivopuoliskossamme olevaa sisäisen rauhan piiriä, sitä enemmän rauhaa voimme heijastaa maailmaan, ja sitä enemmän rauhaa planeetallamme on.

Ja ajattelin, että tämä ajatus on niin hyvä, että sitä kannattaa levittää.