Jessica Jackley: Köyhyys, raha -- ja rakkaus

Tarinat, joita kerromme toisistamme, merkitsevät paljon. Tarinat, joita kerromme itsellemme elämästämme, merkitsevät. Ja varsinkin se, miten osallistumme toistemme tarinoihin, on mielestäni erittäin tärkeää. Olin kuusivuotias, kun ensi kerran kuulin tarinoita köyhistä. En kuullut noita tarinoita köyhiltä itseltään, kuulin ne pyhäkoulun opettajalta ja Jeesukselta, ikään kuin pyhäkoulun opettajan kautta. Muistan oppineeni, että köyhät ihmiset tarvitsivat jotain materiaalista -- ruokaa, vaatteita, suojaa -- jota heillä ei ollut. Siihen liittyen minulle myös opetettiin, että minun -- luokallinen viisi-kuusivuotiaita lapsia -- että oli ilmeisesti meidän työmme auttaa. Sitä Jeesus pyysi meiltä: "Minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle." Olin siis melko psyykattu. Halusin olla hyödyksi maailmassa. Uskon, että meillä kaikilla on se tunne. Oli mielenkiintoista, että Jumala tarvitsi apua. Se oli minulle uutta, ja tuntui, että oli hyvin tärkeää osallistua.

Pian opin myös Jeesuksen sanoneen -- suunnilleen näin -- että köyhät tulisivat aina olemaan kanssamme. Se turhautti ja hämmensi minua. Tuntui kuin olisin juuri saanut kotitehtävän, jonka halusin tehdä, mutta huolimatta siitä, mitä teen, olin tuomittu epäonnistumaan. Olin hämmentynyt, vähän turhautunut ja vihainen, ehkä olin ymmärtänyt jotain väärin. Olin lannistunut. Ensimmäistä kertaa aloin tuntea pelkoa ja negatiivisia tunteita tätä ihmisryhmää kohtaan. Kuvittelin pitkän jonon ihmisiä, jotka eivät ikinä mene pois, jotka ovat aina kanssamme. He kysyisivät minulta aina apua ja asioita, mitä mielelläni tein, mutta en tiennyt, miten se toimisi. Miten kävisi, jos minulla ei olisi enää annettavaa, varsinkin, jos ongelma ei koskaan poistu. Vuosien mittaan kasvaessani muut köyhistä kuulemani tarinat eivät olleet sen positiivisempia. Näin esimerkiksi usein kuvia surusta ja kärsimyksestä. Kuulin asioista, jotka menivät pieleen köyhien elämässä. Kuulin sairauksista. Kuulin sodista. Ne tuntuivat liittyvän aina toisiinsa. Ylipäätään, olin siinä uskossa, että köyhät elävät elämää, joka on täynnä kärsimystä ja surua, häviötä, toivottomuutta.

Aloin ajatella, kuten uskoakseni monet meistä -- ennustettavasti -- tunsin itseni huonoksi aina kuullessani heistä. Podin huonoa omaatuntoa suhteellisesta rikkaudestani, koska en tehnyt enemmän asioiden parantamiseksi. Tunsin jopa häpeää siitä syystä. Joten luonnollisesti aloin etääntyä. En kuunnellut heidän tarinoitaan enää niin tarkasti kuin ennen. En enää odottanut asioiden muuttuvan. Annoin yhä. Ulkoa päin näytti siltä kuin olisin edelleen mukana. Annoin aikaani ja rahaani. Annoin, kun ratkaisuja oli näkyvissä. Kahvikupin hinnalla voi pelastaa lapsen hengen -- kuka väittäisi vastaan? Annoin, kun minut ahdistettiin nurkkaan, kun oli vaikea välttää, ja annoin, yleisesti ottaen, kun negatiiviset tunteet kasaantuivat, ja annoin helpottaakseni omaa kärsimystäni, en jonkun toisen. Totta puhuen, annoin siinä tilassa, en aidosta uskosta toivoon ja innostuksesta auttaa ja jalomielisyydestä. Siitä tuli minulle suoritus, kuin kaupankäyntiä. Ostin jotain. Ostin itselleni oikeuden olla kuuntelematta huonoja uutisia. Joskus se johtaa siihen, että saatamme ensinnäkin erottaa henkisesti tietyn ihmisryhmän maailmasta. Se saattaa muuttua myös hyödykkeeksi, mikä on hyvin pelottavaa. Joten tehdessäni niin, kuten varmaan monet meistä, ostamme tavallaan etäisyyttä, ostamme oikeuden jatkaa toimiamme. Tuo vaihtokauppa voi tulla haluamamme muutoksen tielle. Se voi estää toteuttamasta haluamme olla merkityksellisiä ja hyödyllisiä toisen ihmisen elämässä ja, lyhyesti sanottuna, estää rakastamasta.

Onneksi muutama vuosi sitten asiat muuttuivat omalta osaltani kuultuani Dr. Muhammad Yunusin puheen. Monet tässä huoneessa luultavasti tietävät kuka hän on, mutta esitelläkseni hänet lyhyesti niille, jotka eivät ole kuulleet hänen puhuvan, Dr. Yunus sai Nobelin rauhanpalkinnon uraauurtavasta työstään modernien mikrolainojen kehittäjänä. Kuulin hänen puheensa kolme vuotta ennen sitä. Mikrolainat -- jos nekin ovat sinulle uusi juttu -- ovat tavallaan rahoituspalveluja köyhille. Mieti kaikkia palveluita pankissasi, ja kuvittele nuo tuotteet ja palvelut räätälöityinä muutamalla dollarilla päivässä elävän ihmisen tarpeisiin. Dr. Yunus kertoi tarinansa ja mitä hän on tehnyt Grameen-pankillansa. Hän puhui myös mikrolainoista, jotka ovat pieniä lainoja, joilla ihmiset voivat aloittaa tai kasvattaa liiketoimintaansa. Kuunnellessani häntä olin innostunut monista syistä. Ensinnäkin, opin uuden tavan muuttaa maailmaa, joka kerrankin osoitti mahdollisen tavan vuorovaikuttaa, antaa, ja jakaa resursseja tavalla, joka ei ollut outo ja aiheuttanut huonoa omaatuntoa. Se oli jännittävää. Ja hän kertoi tarinoita köyhistä, jotka olivat erilaisia kuin tarinat, joita olin kuullut. Hän puhui yksilöistä, joiden köyhyys oli ikään kuin sivuasia. Hän puhui voimakkaista, fiksuista, työtätekevistä yrittäjistä, jotka heräsivät joka päivä ja näkivät vaivaa tehdäkseen omasta ja perheensä elämästä paremman. He vain tarvitsivat vähän rahaa tehdäkseen sen nopeammin ja paremmin. Se oli uskomaton ahaa-elämys.

Se kosketti niin syvästi, että on vaikea selittää, miten paljon se vaikutti, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin otin lopputilin työstäni ja muutin Itä-Afrikkaan nähdäkseni omin silmin, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa halusin tavata nuo yksilöt, yrittäjät, ja nähdä millaista elämää he viettävät. Joten vietin kolme kuukautta Keniassa, Ugandassa ja Tansaniassa haastatellen yrittäjiä, jotka olivat saaneet 100 dollaria yrityksen aloittamiseen tai kasvattamiseen. Niiden vuorovaikutusten kautta aloin olla ystävä ensimmäistä kertaa niiden ihmisten kanssa siinä isossa massassa, jonka piti olla kaukana. Sain ystäviä ja opin tuntemaan henkilökohtaisia tarinoita. Yhä uudelleen, viettäessäni aikaa heidän kanssaan, kuulin tarinoita elämän muuttumisesta ja uskomattomia pieniä muutoksia.

Kuulin vuohipaimenilta, että he käyttivät saamansa rahan muutaman uuden vuohen ostamiseen. Heidän yrittämisensä suunta muuttui. He ansaitsivat vähän enemmän rahaa. Elämän laatu muuttui parempaan. He tekivät mielenkiintoisia pieniä muutoksia elämäänsä, kuten lähettivät lapsensa kouluun. He saattoivat ostaa hyönteisverkkoja. Ehkä heillä oli varaa oven lukkoon ja tunsivat olonsa turvallisemmaksi. Tai he saattoivat laittaa sokeria teehensä ja tarjota sitä minulle tullessani vieraaksi, ja he olivat ylpeitä siitä. Vaikka joskus juttelin 20 vuohipaimenelle putkeen -- ja niin kävi joinain päivinä -- oli näitä kauniita yksityiskohtia, jotka olivat heille merkityksellisiä. Minua kosketti myös eräs toinen asia. Se sai minut nöyräksi, kun näin ensikerran, ymmärsin todella, että, vaikka voisin korjata kaiken taikasauvalla, luultavasti tekisin monta asiaa väärin. Paras tapa muuttaa ihmisten elämää, on antaa heidän tehdä se itse niin kuin he kuvittelevat, että on parasta heille. Näin sen ja se oli hyvin opettavaista.

Toinen mielenkiintoinen asia oli se, ettei kukaan koskaan pyytänyt minulta lahjoitusta, mikä oli ollut aiemmin oletusarvoni. Köyhyys parannetaan antamalla rahaa. Kukaan ei pyytänyt lahjoitusta. Itse asiassa, kukaan ei halunnut minun säälivän heitä. He vain halusivat tehdä sitä, mitä jo tekivät ja rakentaa omille voimavaroilleen. Aina silloin tällöin ihmiset halusivat lainata rahaa -- minusta se kuulosti järkevältä ja todella innostavalta. Opiskelin koulussa pääaineenani filosofiaa ja runoutta, enkä tiennyt mikä on voiton ja tuoton välinen ero ennen kuin menin Itä-Afrikkaan. Minulla oli vaikutelma, että raha tekisi töitä. Johdatukseni yritysmaailmaan oli näissä 100 dollarin kapitaaleissa. Opin voitoista, tuotoista, vipuvaikutuksesta, kaikenlaisesta viljelijöiltä, ompelijattarilta, vuohipaimenilta. Joten tämä idea siitä, että nämä tarinat yrittämisestä ja toivosta voitaisiin jakaa ystävieni ja perheeni kanssa, ja sitä kautta voisimme saada rahaa, jota he tarvitsivat jatkaakseen ja kehittääkseen liiketoimintaansa lainoilla -- se pieni idea muuttui Kivaksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin menin takaisin Ugandaan digikameran ja partnerini Matthewin tekemän verkkosivuston kanssa. Otin kuvia seitsemästä uudesta ystävästäni, kirjoitin heidän tarinansa tälle verkkosivustolle, ja spämmäsin kavereitani ja perhettäni, ja sanoin: "Luulemme, että tämä on laillista. Emme ole kuulleet vielä SEC:ltä kaikista yksityskohdista, mutta haluatteko osallistua tähän, antaa rahaa, jota he tarvitsevat?" Rahat tulivat käytännössä yhdessä yössä. Lähetimme ne Ugandaan. Seuraavan kuuden kuukauden aikana yrittäjät saivat rahansa, ja heidän liiketoimintansa kasvoi, ja he pystyivät elättämään itsensä ja muuttamaan elämänsä suunnan. Lokakuussa 2005, kun nuo seitsemän lainaa oli maksettu, poistimme sanan 'beta' sivustolta. "Meidän pieni kokeilumme on onnistunut." "Aloitetaan tosissaan." Se oli virallinen aloituksemme. Ensimmäisenä vuonna lokakuusta 2005 - 2006 Kiva välitti 500 000 dollaria lainoina. Toisena vuotena yhteensä 15 miljoonaa. Kolmantena, noin 40. Ja neljäntenä, lähes 100. Ja tänään, alle viisi vuotta toimittuaan, Kiva välitti yli 150 miljoonaa dollaria, 25 dollarin erissä, lainaajilta yrittäjille -- yli miljoona ihmistä, yli 200 maassa.

Se on Kivan tämänhetkinen tila. Vaikka nuo numerot ja tilastot ovat hauskoja ja mielenkiintoisia, minusta Kivassa on kyse tarinoista. Se on köyhien tarinan kertomista, ja se on sitä, että annamme itsellemme tilaisuuden osallistua tavalla, joka vahvistaa heidän ihmisarvonsa, vahvistaa suhteen kumppanuutena, ei suhteena, joka perustuu perinteiselle, tavallaan lahjoittajan hyvyyden omituisuudelle, jota voi tapahtua. Vaan suhteena, joka edistää kunnioitusta, toivoa, ja optimismia, että yhdessä voimme päästä eteenpäin. Toivon siis, ettei vain raha liiku eteenpäin Kivan kautta -- se on hyvin positiivinen ja merkityksellinen asia -- vaan että Kiva hämärtää noita rajoja, jotka meidät on opetettu näkemään perinteisesti rikkaiden ja köyhien välillä. Tämä virheellinen kahtiajako meihin ja heihin. Toivon, että Kiva hämärtää noita rajoja. Sen tapahtuessa uskon meidän voivan vuorovaikuttaa avoimemmilla tavoilla, oikeudenmukaisemmin ja luovemmin, auttaaksemme toisiamme.

Kuvittele, miltä sinusta tuntuu, kun näet jonkun kadulla kerjäämässä ja olet lähestymässä heitä. Kuvittele miltä se tuntuu. Kuvittele sitten ero siihen, kun näet jonkun, jolla on tarina yrittämisestä ja kovasta työstä ja joka haluaa kertoa sinulle liiketoiminnastaan. He ehkä hymyilevät ja haluavat kertoa, mitä ovat tehneet. Kuvittele, että puhut jonkun kanssa, ja hän kasvattaa asioita ja saa ne kukoistamaan, joku, joka käyttää lahjojaan tehdäkseen jotain tuottavaa, joku, joka on rakentanut oman yrityksensä tyhjästä, joku, joka on ympäröity paljoudella ei puutteella, joka itse asiassa luo rikkautta, joku, jolla on kädet täynnä jotain tarjottavaa, ei tyhjät kädet pyytämässä sinulta jotain. Kuvittele, että kuulet odottamatta tarinan jostakusta, joka herää joka päivä ja tekee töitä hyvin ahkerasti tehdäkseen elämästään paremman. Nämä tarinat voivat muuttaa tapaamme ajatella toisistamme. Jos voimme katalysoida tukea antavan yhteisön näiden yksilöiden ympärille ja osallistua heidän tarinaansa lainaamalla vähän rahaa, mielestäni voimme muuttaa tapaamme uskoa toisiimme ja toistemme potentiaaliin.

Minulle Kiva on vasta alku. Odottaessani seuraavaa askelta, on ollut hyödyllistä pohtia asioita, jotka olen oppinut tähän mennessä. Ensimmäinen on se, että yrittäminen oli minulle uusi ajatus. Kiva-lainaajat, haastatellessani heitä ja oppiessani tuntemaan heitä, ovat opettaneet minulle, mitä yrittäjyys on. Sen sydämessä on päätös halusta tehdä elämästään paremman. Näkee mahdollisuuden ja päättää, mitä tekee tarttuakseen siihen. Se on sitä, että päättää huomisen voivan olla parempi kuin tänään ja pyrkimistä siihen. Toiseksi olen oppinut, että lainat voivat olla mielenkiintoinen yhdistäjä. Ne eivät ole lahjoituksia. Ehkä se ei kuulosta kovin erilaiselta, mutta itse asiassa antaessaan jollekin, ja he sanovat: "Kiitos", ja kertovat, miten asiat sujuvat, on yksi asia. Kun lainaa heille rahaa, ja he maksavat sen hitaasti takaisin -- se on syy ylläpitää dialogia. Tämä jatkuva huomio on hyvin iso asia rakentaessamme erilaisia suhteita toisiimme. Kolmanneksi, olen kuullut tutuiksi tulleilta yrittäjiltä, kaiken muun ollessa samoin, saatuaan mahdollisuuden saada tehdä saamallaan rahalla mitä haluavat tai rahaa ja lisäksi tukea ja kannustusta globaalilta yhteisöltä, ihmiset valitsevat yhteisön ja rahan. Se on paljon merkityksellisempi ja voimakkaampi yhdistelmä.

Pitäen sen mielessä, tämä yksi tapahtuma on johtanut asioihin, joiden parissa työskentelen nyt. Näen nykyään yrittäjiä joka paikassa. Yksi näkemäni asia on, että maailmassa on jo monia tukiyhteisöjä. Yhteisöpalvelujen myötä on mahtavaa, kuinka yhä useampi ihminen osallistuu omiin tukiyhteisöihimme, yhä nopeammin. Olen miettinyt tätä ja pohtinut: miten voimme ottaa mukaan nämä tukiyhteisöt katalysoimaan vielä lisää yritysideoita ja katalysoimaan meitä kaikkia tekemään huomisesta paremman? Tutkiessani, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, muutama mielenkiintoinen asia on tullut esiin. Yksi on odotetusti se, että monet pienet yritykset Yhdysvalloissa ja maailmassa yhä tarvitsevat rahaa kasvaakseen ja toimiakseen, tai he tarvitsevat rahaa selvitäkseen pahasta kuukaudesta. Resurssien tarve on aina lähellä. Toinen asia on se, että nuo resurssit eivät yleensä tule sieltä, mistä niitä odottaisi -- pankeilta, riskisijoittajilta, muilta järjestöiltä tai tukiverkoilta -- ne tulevat ystäviltä ja perheeltä. Jotkut tilastot kertovat, että pienten yritysten rahoituksesta 85 % tai enemmän tulee ystäviltä ja perheeltä. Se on noin 130 miljardia dollaria vuodessa. Se on paljon. Kolmanneksi, kerätessään rahaa ystäviltään ja perheeltään, se on hyvin kömpelöä, koska ihmiset eivät tiedä, mitä ja miten kysyä ja mitä tuloksia luvata, vaikka heillä on hyvät tarkoitusperät ja he haluavat kiittää ihmisiä, jotka tukevat heitä.

Joten kerätäksemme tukiyhteisöjen voiman uudella tapaa ja antaaksemme yrittäjien päättää omasta puolestaan minkälainen varainvaihdon tulisi olla, mikä sopii heille ja heidän ympäristölleen, itse asiassa tällä viikolla, olemme kaikessa hiljaisuudessa lanseeranneet Profounderin, joka on ryhmärahoitusalusta pienille yrityksille, jotka voivat siten kerätä sijoituksia ystäviltä ja perheeltä. Se on sijoituksia, ei lahjoituksia, ei lainoja, vaan sijoituksia, joilla on dynaaminen tuotto. Tarinaan osallistuminen menee nousujen ja laskujen mukana. Lyhyesti, se on tee-se-itse-työkalu pikkuyrityksille varainkeruuseen. Sivustolla voi luoda helposti profiilin ja sijoituksia. Teemme sivuston käytön todella erittäin helpoksi kaikille. Annamme yrittäjien jakaa osan tuotostaan. He voivat kerätä varoja miljoonaan dollariin asti rajoittamattomalta määrältä ei-akkreditoiduilta, tietämättömiltä sijoittajilta -- tavallisilta ihmisiltä, luoja armahtakoon -- ja he voivat jakaa voitot ajan myötä -- taas, siten kuten haluavat. Kun sijoittajat päättävät osallistua noilla ehdoilla, he voivat nostaa voitot joko käteisenä tai he voivat päättää etukäteen antavansa voitot hyväntekeväisyyteen. Joten he voivat olla sijoittajia rahan tai asian takia. Toiveeni on, että tällainen työkalu voi osoittaa kelle tahansa, jolla on idea, polun, jota kulkea, ja kerätä ihmisiä heidän ympäriltään, ihmisiä, jotka tuntevat heidät parhaiten ja jotka rakastavat ja haluavat tukea heitä, kerätä heidät saadakseen jotain aikaisiksi.

Tämän parissa työskentelen nyt. Loppuun haluan sanoa: nämä ovat työkaluja. Profounder on alkutekijöissään, ja se on hyvin konkreettinen. On selvää, että se on vain työkalu. Tarvitsemme ihmisiä, jotka välittävät ja käyttävät sitä, kuten he jo välittävät käyttääkseen Kivaa tehdäkseen yhteyksiä. Hyvä uutinen on se, ettei minun kai tarvitse vakuuttaa teitä. En aio edes yrittää. En usko, vaikka usein kuulemmekin eettisiä ja moraalisia syitä, uskonnollisia syitä. "Tästä syystä välittäminen tekee sinut onnellisemmaksi." En usko, että meitä tarvitsee vakuuttaa. Me tiedämme jo. Tiedämme niin paljon, ja se on sitä todellisuutta, että välitämme niin syvästi, että itse asiassa meitä yleensä estää se, että pelkäämme pilaavamme asiat yrittämällä, koska välitämme niin paljon toistemme auttamisesta ja merkityksen antamisesta toistemme elämälle.

Uskoakseni, mitä voin tehdä tänään, paras asia, jonka voin antaa -- Olen antanut teille tarinani. Uskon voivani muistuttaa meitä, että me välitämme. Uskon, että tiedämme sen jo. Uskon, että tiedämme rakkauden olevan niin sinnikäs, että menemme ja yritämme. Hetkinen.

(Aplodeja)

Kiitos.

(Aplodeja)

Kiitos.

(Aplodeja)

Minulle, paras tapa inspiroitua on pysähtyä ja kuunnella jonkun toisen tarina. Olen kiitollinen, että sain tehdä niin TEDissä. Olen kiitollinen, että aina niin tehdessäni, takuuvarmasti olen inspiroitunut, inspiroidun henkilöstä, jota kuuntelen. Uskon yhä enemmän kuunnellessani tuon henkilön potentiaaliin tehdä hienoja asioita maailmassa ja omaan potentiaaliini ehkä auttaa. Ja se -- unohtakaa työkalut ja resurssien siirtely -- se on helppoa. Uskomalla toisiimme, olemalla varma, että paineen kasvaessa jokainen meistä voi tehdä uskomattomia asioita -- se tekee tarinoistamme rakkaustarinoita ja yhteisestä tarinastamme sellaisen, joka jatkuvasti tuo toivoa ja hyviä asioita meille kaikille. Se on toisiimme uskomista, tietoa ilman epäilystä, ja toimiessanne niin joka päivä kaikissa tekemisissänne, uskon sen muuttavan maailman paremmaksi paikaksi.

Kiitos.

(Aplodeja)