Jeremy Jackson: Kuinka turmelimme valtameren

Olen ekologi ja tutkin lähinnä koralliriuttoja. Aloittelin Chesapeakenlahdella talvisukelluksella, ja minusta tuli heti trooppinen ekologi. Se oli todella hauskaa noin 10 vuotta. Minulle maksettiin matkustelusta katselemaan planeettamme kauneimpia paikkoja. Se oli minun työtäni.

Päädyin Jamaikalle Länsi-Intiaan, missä koralliriutat olivat rakenteiltaan ainutlaatuisimpia koskaan eläissäni näkemistäni. Tämä kuva on todella mielenkiintoinen ja osoittaa kaksi asiaa. Ensinnäkin se on mustavalkoinen, koska vesi oli niin kirkasta, että voi nähdä pitkälle, ja filmi niin hidasta 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella, että otettiin mustavalkokuvia. Toisekseen, vaikka kuvassa on tämä kaunis korallimetsä, siinä ei ole lainkaan kaloja.

Discovery Bayn riutat Jamaikalla olivat maailman tutkituimpia koralliriuttoja 20 vuoden ajan. Me olimme parhaat ja välkyimmät. Australiasta tultiin tutkimaan riuttojamme, mikä hieman huvittaa, koska nyt me menemme sinne. Tiedemiesten näkemykset koralliriuttojen toiminnasta ja hyvinvoinnista perustuivat näihin kalattomiin riuttoihin. Sitten vuonna 1980 tuli hurrikaani Allen. Siirsin puolet labrasta taloni yläkertaan. Tuuli puhalsi raivoisasti. Aallot olivat 10-15 metriä korkeita. Riutat hävisivät, ja muodostui uusia saaria. Ajattelimme: "Olemmepa tosi fiksuja. Tiedämme, että hirmumyrskyjä on sattunut aina ennenkin." Julkaisimme tutkimuksen Science-lehdessä, maaiman ensimmäisen kuvauksen voimakkaan hurrikaanin aiheuttamasta tuhosta koralliriutalla. Ennustimme mitä tulisi tapahtumaan. Se meni täysin pieleen. Syynä oli ryöstökalastus ja erään viimeisimmän laiduntajan, merisiilin, kuolema. Muutaman kuukauden kuluttua merisiilien kuolemasta merilevät alkoivat lisääntyä. Tuossa on sama riutta 15 vuotta sitten Tässä sama riutta nykyään. Jamaikan pohjoisrannikon koralliriuttojen pinnasta vain muutama prosentti on elävää korallia, mutta paljon merilevää ja limaa. Se oli pääpiirteissään Karibian koralliriuttojen tarina, ja traagista kyllä yhä useamman koralliriuttojen tarina maailmassa.

Tässä minun lyhyt, masentava kertomukseni. Kaikilla meillä 60-70-vuotiailla on vastaavia masentavia tarinoita. Näitä kertomuksia on kymmenin tuhansin joka puolella. On todella vaikea loihtia suurta hyvänolon tunnetta, koska huononeminen jatkuu yhä. Tilanne pahenee, koska hurrikaanin kaltaisen luonnonkatastrofin jälkeen seurasi tavallisesti jonkinlainen toipumisjakso. Mutta nyt on käynnissä ryöstökalastus, saastuttaminen ja ilmastonmuutos, jotka kaikki yhdessä estävät toipumisen. Puheessani tulen käsittelemään näitä kolmea asiaa.

Olemme kuulleet paljon turskakannan romahduksesta. On vaikea kuvitella, että kaksi, joidenkin historioitsijoiden mukaan kolme, maailmansotaa käytiin siirtomaakaudella turskan herruudesta. Turskalla ruokittiin Länsi-Euroopan väestö. Sillä ruokittiin Antilleille tuodut orjat. Laulu "Jamaica Farewell" -- "Aki rice salt fish are nice" -- kuvaa koillisen Kanadan suolaturskan merkitystä. Kaikki romahti 80- ja 90-luvulla. 35 000 ihmistä menetti työpaikkansa. Siitä alkoi ehtymisten sarja: suuremmista ja maukkaammista lajeista pienempiin ja mauttomampiin lajeihin, kotoisista lajeista muun maailman lajeihin ja sitä rataa. Tätä on vähän vaikea ymmärtää, koska USA:ssa voi mennä Costcon myymälään ostamaan halpaa kalaa. Alkuperän selvittämiseksi pitäisi tutkia tuoteseloste, mutta kala on vieläkin halpaa, ja kaikkien mielestä se on OK.

Tätä on vaikea saada perille. Mielestäni yksi todella kiinnostava keino on puhua urheilukalastuksesta, koska ihmiset nauttivat kalastuksesta. Se vain on niin. Tässä kuvassa ovat voittokalat, suurimmat saaliit ihmisiltä, jotka maksavat paljon päästäkseen veneeseen, jonnekin Floridan Key Westin lähivesille, juovat paljon olutta, kalastavat uutterasti, ja saavat koukkuunsa suurimmat ja parhaimmat kalat. Mestaruuskalat laitetaan tälle taululle valokuvattaviksi, ja tämä kaveri on ilmeisesti todella innoissaan tuosta kalasta. Tältä näyttää nyt, mutta tämä kuvaa tilannetta 1950-luvulta, samasta veneestä, samalta paikalta, samalta taululta, samalta laiturilta. Palkintokalat olivat niin valtavia, ettei taululle voinut ripustaa lainkaan pikkukaloja. Keskikokoinen voittokala oli yli 100-kiloinen meriahvenjätti. Jos halusi harrastaa tappamista, voi olla melko varma, että pystyi pyydystämään yhden tuollaisen kalan. Ne maistuivat tosi hyvältä. 1950-luvulla maksettiin vähemmän tuollaisten pyydystämisestä kuin nyt maksetaan noiden pikkusinttien narraamisesta. Näin on kaikkialla.

Eivätkä ainoastaan kalat ole katoamassa. Teollisessa kalastuksessa käytetään isoja laitteita. Käytämme 30 km pitkiä verkkoja. Käytämme pitkäsiimoja, joissa on 1-2 miljoonaa koukkua. Troolaamme käyttäen tuplarekan kokoista kalustoa, joka painaa kymmeniä tuhansia kiloja. Ripustamme laitteet vaijereiden varaan ja vetelemme niitä merenpohjaa pitkin sekoittaaksemme pohjan kalojen pyydystämiseksi. Tätä voi ajatella kaupungin tai metsän raivaamisena maansiirtokoneilla, jotka pistävät kaiken matalaksi. Elinympäristön tuho on aivan uskomaton. Tässä on tyypillinen kuva siitä, miltä maailman mannerjalustat näyttävät. Pohjan urat muistuttavat kyntövakoja juuri kynnetyllä maissipellolla. Siinä oli ennen sieni- ja korallimetsä, mikä on äärimmäisen tärkeä elinympäristö kalojen kehittymiselle. Nyt se on pelkkää liejua. Valtameren pohja-alue, jonka metsä on tasoitettu pysäköintialueeksi, joka vastaa koko sen metsäalueen kokonaispinta-alaa, joka on kautta aikain kaadettu koko maapallolta ihmiskunnan historiassa. Tämän olemme onnistuneet saamaan aikaan viimeisten 100-150 vuoden aikana.

Meillä on taipumus ajatella öljyvuotoja ja elohopeaa, ja saamme kuulla paljon muovista näinä päivinä. Kaikki nuo jutut ovat tosi inhottavia, mutta todella salakavalaa on nyt tapahtuva biologinen saastuminen, koska se aiheuttaa niin suuria muutoksia kokonaisille ekosysteemeille. Puhun vain hyvin lyhyesti kahdenlaisesta biologisesta saastumisesta. Toinen johtuu vieraslajeista ja toinen ravinteiden vaikutuksista. Tämä on surullisen kuuluisa caulerpa taxifolia, niin kutsuttu tappajalevä. Siitä kirjoitettiin kirja. Se on hieman kiusallinen juttu. Se pääsi vahingossa vapaaksi akvaariosta Monacossa. Se jalostettiin kylmänkestäväksi ihmisten akvaarioihin. Se on hyvin sievä ja se on alkanut nopeasti peittää alleen kerran niin runsasta biodiversiteettiä luoteisella Välimerellä. Muistaneeko moni teistä elokuvan "Pieni kauhukauppa", tämä kasvi on siitä kauhukaupasta. Se ei hotkaise suihinsa ihmisiä kaupassa, vaan kasvaa liikaa ja peittää miltei kaiken pohjaelämän koko luoteisella Välimerellä. Emme tiedä mitään, mikä söisi sitä. Yritämme kaikenlaisia geneettisiä temppuja keksiäksemme, mitä voitaisiin tehdä, mutta nykyisellään se on helvetillinen hirviö, jolle kukaan ei mahda mitään.

Toisenlaista biologista saastumista syntyy liikaravinteista. Vihreän vallankumouksen kaikki keinotekoiset typpilannoiteet, joita käytimme liikaa. Tukiaiset johtivat osaltaan niiden liikakäyttöön. Jokivesien valumat ruokkivat planktonia, mikroskooppisen pieniä kasvisoluja rannikkovesissä. Mutta syötyämme kaikki osterit ja kaikki planktonia syövät kalat ei ole enää mitään mikä söisi planktonin. Sitä on yhä enemmän joten se kuolee vanhuuteen, mikä on planktonille aivan tavatonta. Kuoltuaan se vajoaa pohjaan ja mätänee, mikä tarkoittaa, että bakteerit hajottavat sen. Tämän prosessin aikana ne käyttävät loppuun kaiken hapen. Kuluttaessaan kaiken hapen ne tekevät ympäristön kuolettavan vaaralliseksi kaikelle mikä ei pysty uimaan karkuun. Lopulta saamme mikrobieläintarhan, jota bakteerit ja meduusat hallitsevat, kuten näette tässä vasemmalla. Ainoa jäljelle jäänyt kalanjalostamo, kaupallinen kalalaitos, on meduusajalostamo, jonka näette oikealla. Siellä oli ennen suuria katkarapuja. Jopa Newfoundlandissa, missä ennen pyysimme turskaa, meillä on nyt meduusakalastamo.

Monesti tällaista ilmiötä kutsutaan levä- tai myrkkykukinnoksi. Tämä kuva on minusta tyrmistyttävä. Olen puhunut siitä miljoona kertaa, mutta se on aivan uskomaton. Vasemmanpuoleisen kuvan oikeassa yläkulmassa näkyy miltei Mississippin suisto ja saman kuvun vasemmassa alakulmassa on Teksasin ja Meksikon raja. Näette koko luoteisen Meksikonlahden. Katselette yhtä toksista panssarileväkukintoa, joka voi tappaa kaloja. Kukinnon muodostaa tuo kaunis pikkueliö oikeassa alakuvassa. Sen yläpuolella näette mustanpuhuvan pilven liikkuvan rantaa kohden. Se on samaa lajia. Kun se rantautuu tuulisella ilmalla ja pikkuruiset vesipisarat pääsevät ilmaan, kaikkien sairaaloiden ensiapuklinikat täyttyvät ihmisistä, joilla on äkillisiä hengitysvaikeuksia. Nuo ovat eläkeläisten koteja Floridan länsirannikolla. Tein ystäväni kanssa Hollywoodissa jutun, nimeltään "Hollywoodin valtameri-ilta". Yritin keksiä keinon selittää näyttelijöille, mitä on tapahtumassa. Sanoin: "Kuvitelkaa olevanne elokuvassa 'Pako Malibusta', kaikki kauniit ihmiset ovat muuttaneet puhtaaseen ja turvalliseen Pohjois-Dakotaan. Jäljelle jääneillä ihmisillä ei ole varaa muuttaa pois rannikolta. Rannikko ei enää ole paratiisi vaan terveydelle vaarallinen."

Seuraava ällistyttävä juttu, joka tapahtui lomaillessani alkusyksystä Ranskassa. Tämä on Bretagnen rannikolta, joka on peittynyt vihreään limalevään. Syynä sen saamaan valtavaan huomioon, inhottavan ulkonäkönsä lisäksi, on se, että ylitse lentäviä merilintuja tukehtuu katkuun ja kuolee. Eräs maanviljelijä kuoli siihen, eikä ole vaikea kuvitella seurannutta skandaalia. Niinpä kalastajat ja maanvijelijät sotivat keskenään tämän jupakan takia. Kouriintuntuvana tuloksena tästä Bretagnen rannat täytyy puhdistaa säännöllisesti puskutraktoreilla.

Sitten on tietenkin ilmastonmuutos, jonka kaikki tunnemme. Sen kuvallinen ikoni on arktisen meren sulava jääpeite. Ajatelkaa niitä tuhansia ihmisiä, jotka kuolivat yrittäessään löytää luoteisväylän. Luoteisväylä on jo olemassa. Minusta on vähän hassua, että se on Siperian rannikolla. Ehkäpä venäläiset ryhtyvät kantamaan tullia. Maailman hallitukset suhtautuvat tähän todella vakavasti. Arktisten kansakuntien sotavoimat suhtautuvat siihen todella vakavasti. Huolimatta ilmastonmuutoksen kieltämisestä hallitusten johtotahoilla, C.I.A. ja Norjan, USA:n ja Kanadan laivastot jne. miettivät koko ajan kuumeisesti, miten turvaisivat oman alueensa tässä heidän kannaltaan väistämättömässä tilanteessa. Arktiset yhteisöt ovat tietenkin lirissä.

Muista ilmastonmuutoksen vaikutuksista -- tältä näyttää korallien vaaleneminen. Nätit valkoiset korallit. Paitsi että niiden pitäisi olla ruskeita. Itse asiassa korallit elävät symbioosissa, ja niillä on pieniä eläviä leväsoluja sisällään. Levät antavat koralleille sokeria, ja korallit antavat leville ravinteita ja suojaa. Mutta kun tulee liian kuuma, levät eivät voi valmistaa sokeria. Korallit sanovat: "Petturit. Vuokra maksamatta." Korallit antavat niille kenkää, ja sitten ne kuolevat. Kaikki eivät kuole; jotkut selviävät hengissä. Jotkut jäävät vielä henkiin, mutta uutinen on todella huono. Antaakseni vähän tuntumaa tähän, kuvitelkaa leirielämää heinäkuussa jossain Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Seuraavana aamuna katsoessasi ympärillesi huomaat, että 80 prosenttia puista kaikkialla ympärilläsi tököttää alastomina lehtensä pudottaneina. Kotona huomaat, että 80 prosenttia kaikista puista Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa on pudottanut lehtensä. Parin viikon päästä luet lehdestä, niin, muuten, neljännes puista kuoli. Näin tapahtui Intian valtameressä 1988 El Niñon aikana alueella, joka on valtavan paljon suurempi kuin Pohjois-Amerikka ja Eurooppa. 80 prosenttia koralleista haalistui, ja neljännes niistä kuoli.

Todella pelottavaa tässä kaikessa, ryöstökalastuksessa, saastuttamisessa ja ilmastonmuutoksessa on se, etteivät ne tapahdu tyhjiössä vaan syntyy niin sanottua positiivinen takaisinkytentä. Yhteisvaikutukset tekevät kokonaisuudesta huikeasti suuremman kuin osiensa summa. Todellinen tieteellinen haaste minunkaltaisilleni ihmisille tästä kaikesta on kysymys, pystymmekö kasaamaan Lilleri Lallerin uudelleen? Toistaiseksi pystymme suojaamaan sitä. Mutta mitä se tarkoittaa? Emme tosiaankaan tiedä.

Millaisia valtameret tulevat olemaan 20-50 vuoden kuluttua? Ei tule olemaan kaloja, paitsi mutujen tapaisia pikkukaloja, ja vesi tulee olemaan aika likaista, ja muuta vastaavaa, paljon elohopeaa jne. Kuolleet vyöhykkeet suurenevat suurenemistaan ja alkavat kasvaa yhteen. Voimme kuvitella mielessämme kuoleman vyöhykkeitä maailman valtamerten rannikoille. Silloin ei varmasti halua syödä siellä kasvaneita kaloja, koska se olisi jonkinlaista gastronomista venäläistä rulettia. Joskus söisi myrkyllistä kukintoa; joskus ei. Ei mikään myyntivaltti.

Tosi pelottavia asioita ovat kuitenkin fysikaaliset ja kemialliset oseanografiset tapahtumat. Kun valtamerten pintavedet lämpenevät, lämpimämpi vesi on keveämpää, ja veden sekoittuminen heikkenee heikkenemistään. Sanotaan, että vesi kerrostuu selkeämmin. Tämän seurauksena ravinteet, jotka ravitsevat suuria kalavesiä, jotka kasvattavat sardiineja Kaliforniassa tai Perussa tai muualla, ne vähentyvät, ja lopulta kalakannat romahtavat. Samalla kertaa runsashappinen pintavesi ei pääse enää alas, ja meri muuttuu autiomaaksi.

Kysymys kuuluu: kuinka me tulemme reagoimaan tähän? Voimme tehdä kaikenlaisia korjausyrityksiä, mutta loppujen lopuksi se, mikä meidän on pakko korjata, olemme me itse. Kyseessä eivät ole kalat, eivätkä saasteet, eikä ilmastonmuutos. Kyseessä olemme me, meidän ahneutemme ja tarpeemme kasvaa ja kyvyttömyytemme kuvitella maailma erilaiseksi kuin se itsekäs maailma, jossa elämme tänä päivänä. Kysymys kuuluu: reagoimmeko tähän vai emme? Sanoisin, että elämän tulevaisuus ja ihmisolentojen arvokkuus riippuu tästä.

Kiitoksia.