Jane Goodall kertoo mikä erottaa meidät apinoista

Hyvää huomenta kaikille. Ensinnäkin, on ollut ihanaa olla täällä viime päivät. Toisekseen, on suuri kunnia tavallaan päättää tämä erikoislaatuinen tapaaminen, nämä mahtavat puheet, jotka olemme kuulleet. Tunnen kuuluvani joukkoon monin tavoin, joihinkin kuulemistani asioista. Tulin tänne suoraan syvältä, syvältä Ecuadorin trooppisesta sademetsästä, missä olin -- sinne pääsi vain lentokoneella -- alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten kanssa. Heillä oli maaila kasvoissaan ja papukaijan sulkia päähineissään, missä nämä ihmiset kamppailevat pitääkseen öljy-yhtiöt ja tiet pois metsistään. He kamppailevat kehittääkseen omaa elintapaansa metsässä, maailmassa, joka on puhdas, maailmassa, jota ei ole pilattu, maailmassa, jota ei ole saastutettu. Ja mikä minua niin hämmästytti, ja mikä sopii hyvin siihen, mistä puhumme täällä TEDissä, on se, että siellä keskellä sademetsää oli aurinkopaneeleita -- ensimmäiset siinä osassa Ecuadoria -- ja niitä käytettiin enimmäkseen veden pumppaamiseen, jotta naisten ei tarvitsisi mennä alas. Vesi puhdistettiin, mutta heillä oli myös paljon akkuja, joten he pystyivät varastoimaan sähköä. Joten jokaisessa talossa -- niitä oli muistaakseni kahdeksan -- tässä pienessä yhteisössä -- oli keinovaloa, uskoakseni sitä oli noin puoli tuntia joka ilta. Ja siellä istuu päällikkö kuninkaallisissa koristuksissaan kannettavan tietokoneen kanssa. (Naurua) Tämä mies oli ollut ulkopuolella, mutta tullut takaisin, ja hän sanoi: "Me olemme yllättäen hypänneet kokonaan uuteen aikakauteen. Emme edes tienneet valkoisesta miehestä 50 vuotta sitten, ja nyt meillä on kannettavia, ja on joitain asioita, joita haluamme oppia modernista maailmasta. Haluamme oppia terveydenhuollosta. Haluamme tietää, mitä muut ihmiset tekevät -- se kiinnostaa meitä. Ja haluamme oppia muita kieliä. Haluamme oppia englantia, ranskaa ja ehkä kiinaa, ja me olemme hyviä kielissä." Joten siellä hän on pienen sylimikronsa kanssa, taistelemassa painostavia voimia vastaan -- johtuen Ecuadorin ulkomaanvelasta -- taistelemassa vastaan Maailmanpankkia, IMF:ää ja tietysti niitä, jotka haluavat riistää metsää öljyä pumppaamalla. Tulin siis suoraan sieltä tänne. Mutta tietenkin todellinen osaamiseni on ihan erilaisesta sivilisaatiosta -- en oikeastaan voi kutsua sitä sivilisaatioksi. Erilaisesta elämäntavasta, erilaisesta olemisesta. Puhuimme aiemmin -- tämä ihana puhe Wade Davisilta ihmisten eri kulttuureista eri puolella maailmaa -- mutta maailma ei koostu pelkästään ihmisistä; on myös muita eläinolentoja. Ehdotan tuotavaksi tähän TED-konferenssiin, kuten aina teen ympäri maailman, eläinmaailman äänen. Liian usein näemme vain muutaman kalvon, tai pätkän filmiä, mutta näillä olennoilla on ääniä, jotka merkitsevät jotain. Joten tahdon antaa teille tervehdyksen kuin simpanssilta Tansanian metsissä -- Ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh, ooh! (Aplodeja) Olen tutkinut simpansseja Tansaniassa vuodesta 1960. Siihen aikaan ei ollut modernia teknologiaa, joka on tosissaan muuttanut kenttäbiologien työtä. Esimerkiksi, ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten yksinkertaisesti keräämällä ulostenäytteitä saimme analysoitua niistä DNA-profiilit, ja ensimmäistä kertaa tiesimme, mikä urossimpanssi oli minkäkin lapsen isä. Koska simpansseilla on hyvin sekalainen paritteluyhteisö. Tämä avaa kokonaan uuden tutkimuspolun. Ja käytämme GSI:tä -- geografinen.. no mikä onkaan, GSI -- selvittääksemme simpanssien vaikutusalueet. Ja käytämme -- huomaatte, etten tosiaan ole innostunut näistä jutuista -- mutta käytämme satelliittikuvia nähdäksemme alueen metsäkadon. Ja tietysti on kehitystä esimerkiksi infrapunateknologiassa, että voi katsella eläimiä yöllä, ja varusteissa videon tallentamiseen, ja tallenusvälineet tulevat kevyemmiksi ja paremmiksi. Joten monilla tavoin voimme tehdä nykyään asioita, joita emme voineet tehdä aloittaessani 1960. Erityisesti, kun simpansseja ja muita eläimiä, joilla on isot aivot, tutkitaan tarhaolosuhteissa, moderni teknologia auttaa meitä etsimään ylempiä tasoja kognitiossa näillä eläimillä. Tiedämme nykyään, että he pystyvät tekoihin, joita olisi pidetty täysin mahdottomina tieteessä silloin, kun itse aloitin. Uskoakseni tarhatuista simpansseista taitavin älyllisesti on Japanissa asuva Ai -- hänen nimensä merkitsee rakkautta -- ja hänellä on ihana hoitaja. Hän rakastaa tietokonettaan -- hän jättää mielellään ison ryhmänsä, juoksevan veden, puut ja kaiken ja tulee istumaan tietokoneelle -- se on kuin lasten videopeli; hän on koukussa. Hän on muuten 28-vuotias, ja hän käyttää ruutua ja kosketuslevyä nopeammin kuin useimmat ihmiset. Hän tekee hyvin monimutkaisia tehtäviä, en ehdi selittää tarkemmin, mutta uskomattomin asia tässä naaraassa on, että hän ei tykkää tehdä virheitä. Jos hän epäonnistuu tehtävässä, ja pisteet eivät ole hyvät, hän tulee ja koputtaa lasiin -- koska hän ei voi nähdä kokeen tekijää -- sillä tavoin hän pyytää uutta yritystä. Hän on jo ollut keskittyneenä noin 20 minuuttia, ja nyt hän haluaa tehdä sen uudelleen, ihan vain saadakseen tyydytyksen hyvin tehdystä työstä. Ruoka ei ole tärkeää -- hän saa pikkupalkinnon, esimerkiksi rusinan, oikeasta vastauksesta -- mutta hän tekee sen ilmankin, jos siitä kerrotaan etukäteen. Joten tässä sitä ollaan, simpanssi käyttämässä tietokonetta. Simpanssit, gorillat, orangit oppivat myös ihmisten viittomakieltä. Kun olin ensikertaa Gombessa vuonna 1960 -- muistan sen niin elävästi kuin se olisi ollut eilen -- ensimmäistä kertaa, taivaltaessani läpi kasvillisuuden, simpanssit yhä edelleen juoksivat minua karkuun, enimmäkseen, vaikka jotkut olivatkin jo vähän tottuneita -- kun näin tumman hahmon kumartuneena termiittikeon yli, ja tutkailin sitä kiikareillani. Se oli, onneksi, yksi aikuinen uros, jonka olin nimennyt David Harmaaparraksi -- ja muuten, sen aikaisen tieteen mukaan minun ei olisi pitänyt nimetä simpansseja; heillä pitäisi olla kaikilla numerot; se olisi tieteellisempää. Joka tapauksessa, David Harmaaparta -- näin, että hän keräili pieniä ruohonkorsia ja käytti niitä termiittien kalasteluun niiden maanalaisesta pesästään. Eikä siinä kaikki -- joskus hän otti oksan, jossa oli lehtiä, ja repi lehdet pois -- muokaten siitä esineen, jota voisi käyttää tiettyyn tarkoitukseen -- työkalujen teon alku. Syy, miksi tämä oli niin jännittävää ja melkoinen läpimurto, oli se, että siihen aikaan ajateltiin, että vain ja ainoastaan ihmiset käyttivät ja tekivät työkaluja. Minun kouluaikoinani meidät määriteltiin "ihminen, työkalujen tekijä." Kun Louis Leakey, mentorini, kuuli tämän, hän sanoi: "Ah, meidän tarvitsee uudelleenmääritellä 'ihminen' tai 'työkalu' tai hyväksyä simpanssit ihmisiksi." (Naurua) Tiedämme nykyään, että yksistään Gombessa on yhdeksän eri tapaa, millä simpanssit käyttävät esineitä eri tarkoituksiin. Lisäksi tiedämme, että Afrikan eri osissa, missä simpansseja on tutkittu, on täysin erilaisia työkalujen käyttötapoja. Ja koska näyttää siltä, että nämä tavat ovat periytyneet sukupolvelta toiselle tarkkailun, matkimisen ja harjoittelun seurauksena -- se on ihmiskulttuurin määritelmä. Olemme havainneet näiden reilun 40 vuoden varrella, joina minä ja muut olemme tutkineet simpansseja ja muita ihmisapinoita, ja kuten sanoin, muita nisäkkäitä, joilla on monimutkaiset aivot ja sosiaaliset rakennelmat, olemme havainneet, että ei ole tarkkaa rajaa, joka eristää meidät ihmiset muusta eläinkunnasta. Se on hyvin epämääräinen raja. Ja se muuttuu yhä mutkaisemmaksi sitä mukaa, kun löydämme eläimet tekemästä asioita, joita me ylimielisyydessämme kuvittelimme vain ihmisten tekevän. Simpanssit -- nyt ei ole aikaa keskustella heidän mielenkiintoisista elämistään -- mutta heillä on pitkä lapsuus, viisi vuotta imetystä ja äidin kanssa nukkumista, sitten toiset kolme, neljä tai viisi vuotta riippuvaisina äidistään, vaikka seuraava lapsi olisi jo syntynyt. Oppimisen tärkeys tuona aikana, kun käytös on muokattavissa -- ja simpanssien yhteisössä on hirveän paljon opittavaa. Pitkän aikavälin välittävät ja kannustavat siteet, jotka kehittyvät pitkässä lapsuudessa äitiin, veljiin ja sisariin, ja jotka voivat kestää läpi elämän, mikä voi olla jopa 60 vuotta. He voivat itse asiassa elää pidempään kuin 60 vuotta tarhaoloissa, mutta me olemme tutkineet heitä vasta 40 vuotta luonnossa. Havaitsimme, että simpanssit kykenevät aitoon myötätuntoon ja altruismiin. Heidän elekielessään -- joka on hyvin rikasta -- heillä on äännähdyksiä, joita he käyttävät eri tilanteissa, mutta he käyttävät myös kosketusta, asentoa ja eleitä, ja mitä he tekevät? He pussaavat, halaavat, pitävät käsistä. He taputtavat toisiaan selkään; he rehvastelevat; he heristävät nyrkkiään -- asioita, joita me teemme, ja he tekevät sen samassa asiayhteydessä. He työskentelevät yhdessä erittäin hienostuneesti. Joskus he metsästävät -- eivät kovin usein, mutta kun he metsästävät, he osoittavat hienostunutta yhteistyötä, ja he jakavat saaliin. Havaitsimme, että he näyttävät tunteita, samankaltaisia kuin meidän -- ellei peräti samoja -- kuin mitä me kuvailemme itsessämme onnellisuudeksi, surullisuudeksi, peloksi ja epätoivoksi. Heille on tuttua niin henkinen kuin fyysinenkin kipu. Minulla ei ole aikaa mennä yksityiskohtiin, joilla todistaisin näitä teille, mutta kerron vain, että meillä on erittäin älykkäitä opiskelijoita parhaista yliopistoista tutkimassa eläimien tunteita ja eläimien persoonallisuutta. Tiedämme, että simpanssit ja jotkut muut otukset voivat tunnistaa itsensä peilistä -- "itse" erotuksena "muista." Heillä on huumorintajua, ja nämä ovat sellaisia asioita, joita perinteisesti on pidetty ihmisten erioikeutena. Mutta tämä opettaa meille uutta kunnioitusta -- ja se on uutta kunnioitusta ei vain simpansseja kohtaan, ehdotan, vaan myös joitain muita tämän planeetan kanssamme jakavia ihmeellisiä eläimiä kohtaan. Ollessamme valmiita myöntämään, että emme sittenkään ole ainoita olentoja, joilla on persoona, mieli ja erityisesti tunteet, ja sitten alamme miettiä tapoja, joilla käytämme ja hyväksikäytämme niin monia muita tuntevia, ajattelevia olentoja tällä planeetalla, se todella antaa syyn tuntea syvää häpeää, ainakin minun kohdallani. Surullinen asia näissä simpansseissa -- jotka ehkä kaikista olennoista eniten opettivat meille pikkaisen nöyryyttä -- on se, että luonnossa he katoavat kovaa vauhtia. He katoavat syistä, jotka kaikki tässä huoneessa tuntevat liiankin hyvin. Metsien hakkuu, ihmispopulaatioiden kasvu, lisääntynyt maan tarve. Ne katoavat, koska jotkut puualan yhtiöt tekevät avohakkuita. Ne katoavat sydänmaillaan Afrikassa, koska monikansalliset hakkuuyhtiöt ovat tehneet teitä -- kuten he haluavat tehdä Ecuadorissa ja muilla alueilla, missä metsät ovat säilyneet koskemattomina -- saadakseen sieltä öljyä tai puuta. Tämä on johtanut Kongon jokialueella, ja muualla maailmassa, niin sanottuun puskalihan kauppaamiseen. Satoja tai ehkä jopa tuhansia vuosia ihmiset ovat eläneet noissa metsissä harmonisessa yhteiselossa tappaen eläimiä vain tarpeeseensa joko itselleen tai perheilleen -- nyt, yhtäkkiä teitä pitkin tulee metsästäjiä kaupungeista. He ampuvat kaiken, mikä liikkuu ja on isompi kuin rotta; he kuivattavat sen auringossa tai savustavat sen. Ja nyt heillä on liikkumavälineitä; he ottavat saaliinsa puurekkojen tai kaivosrekkojen kyytiin ja myyvät sen kaupungissa. Ihmiset maksavat puskalihasta enemmän kuin kasvatetusta -- tämä mieltymys on osa kulttuuria. Se ei ole kestävää, ja isot hakkuuleirit metsässä tarvitsevat lihaa, joten pygmimetsästäjät Kongon jokialueella, jotka elivät erinomaista elämää useita satoja vuosia, ovat nyt korruptuneita. Heille annetaan aseita; he ampuvat hakkuuleireille; he saavat rahaa. Heidän kulttuurinsa tuhoutuu yhdessä eläinten kanssa, joista he ovat riippuvaisia. Kun hakkuuleiri siirtyy, mitään ei jää jäljelle. Olemme jo puhuneet ihmiskulttuurien katoamisesta, ja olen itse todistanut sen tapahtumista. Ja synkkä kuva Afrikassa -- Rakastan Afrikkaa, mitä me näemme Afrikassa? Metsien hakkuuta; aavikoitumista; nälänhätää; sairauksia ja ihmisväestön kasvua alueilla, joilla elää enemmän ihmisiä maa-alueella kuin mitä maa-alue pystyy ylläpitämään, ja he ovat liian köyhiä ostaakseen ruokaa muualta. Olivatko ne ihmiset, joista kuulimme eilen, ihmiset, jotka Pääsiäissaarilla hakkasivat viimeisen puun -- olivatko he tyhmiä? Eivätkö he nähneet mitä oli tapahtumassa? Jos on nähnyt rampauttavaa köyhyyttä joissain osissa maailmaa, silloin ei ajatella "Jätetään puu huomiselle." "Miten aion ruokkia perheeni tänään? Ehkä saan muutaman dollarin tästä viimeisestä puusta, mikä auttaisi meitä vähän aikaa, ja sitten rukoilemme, että tapahtuu jotain, mikä pelastaa meidät väistämättömältä lopulta." Joten kuva on aika synkkä. Yksi asia, mikä erottaa meidät simpansseista ja muista eliöistä, on hienostunut puhuttu kieli -- kieli, jonka avulla voimme kertoa lapsillemme asioista, jotka eivät ole paikalla. Voimme kertoa kaukaisesta menneisyydestä, tulevaisuuden suunnitelmasta, keskustella ajatuksistamme keskenämme siten, että uudet ajatukset voivat saada alkunsa koko ryhmän tiedoista. Voimme tehdä sen juttelemalla; voimme tehdä sen videon kautta tai kirjoituksen kautta. Hyväksikäytämme tätä mahtavaa voimaamme -- jonka avulla voisimme olla viisaita hoivaajia -- maapallon tuhoamiseen. Kehitysmaissa tilanne on tavallaan huonompi, koska meillä on pääsy tietoon kaikesta siitä typeryydestä, mitä teemme. Tiesittekö, että synnytämme maailmaan vauvoja moniin paikkoihin, joissa vesi myrkyttää heidät? Ilmakin on siellä haitallista, ja ruoka on kasvatettu saastuneessa maaperässä, myrkyttäen heidät. Se ei tapahdu vain kaukaisissa kehitysmaissa vaan joka puolella. Tiesittekö, että meillä kaikilla on kehoissamme noin 50 eri kemikaalia, joita meillä ei ollut vielä 50 vuotta sitten? Joten monet sairauksistamme, kuten astma, ja jotkut syövät, ovat lisääntymässä paikoissa, joihin likainen myrkyllinen jätteemme kaadetaan. Vahingoitamme itseämme ympäri maailman samalla tavoin kuin vahingoitamme eläimiä ja luontoa itseään -- Luontoäiti, joka synnytti meidät; Luontoäiti, jonka sylissä meidän pitäisi uskoakseni viettää aikaa, missä on puita, kukkia ja lintuja meidän terveen psyykkisen kehityksemme edistämiseksi. Ja silti on satoja ja taas satoja lapsia teollisuusmaissa, jotka eivät koskaan näe luontoa, koska he kasvavat betonin keskellä ja tuntevat vain virtuaalitodellisuuden. Heillä ei ole mahdollisuutta mennä makoilemaan aurinkoon tai metsään, valon siivilöityessä puun latvustojen läpi. Matkustellessani ympäri maailman minun on täytynyt jättää metsä -- rakastan siellä olemista. Minun piti jättää kiehtovat simpanssit opiskelijoilleni ja muulle henkilökunnalle opiskeltavaksi, koska saatuani selville, että he vähenivät noin kahdesta miljoonasta sata vuotta sitten noin 150 000 tänä päivänä, tiesin, että minun täytyi jättää metsä tehdäkseni kaikkeni tietoisuuden herättämiseksi ympäri maailman. Mitä enemmän puhuin simpanssien ahdingosta, sitä enemmän tajusin, että kaikki on yhteydessä toisiinsa ja kehitysmaiden ongelmat niin kovin usein saavat alkunsa teollisuusmaiden ahneudesta, ja kaikki palaset sopivat yhteen ja siinä oli -- no ei järkeä, toivo elää järjessä, sanoit -- siinä ei ole järkeä. Miten voimme tehdä näin? Joku sanoi sen eilen. Matkustellessani ympäri maailman tapasin nuoria, jotka olivat menettäneet toivonsa. He tunsivat epätoivoa, he tunsivat: "Ei ole mitään väliä mitä teemme; syödään, juodaan ja ollaan iloisia, koska huomenna kuolemme. Kaikki on toivotonta -- meille kerrotaan aina niin mediassa." Ja sitten tapasin joitain, jotka olivat vihaisia, ja viha, joka voi muuttua väkivallaksi, se on meille kaikille tuttua. Minulla on kolme lastenlasta, ja kun jotkut näistä opiskelijoista sanoi minulle koulussa tai yliopistossa: "Olemme vihaisia", tai "Olemme epätoivoisia, koska tunnemme, että olette pilanneet tulevaisuutemme emmekä me voi sille mitään." Silloin katsoin silmiin pieniä lapsenlapsiani ja ajattelin, miten paljon olemme vahingoittaneet planeettaamme niistä ajoista, kun olin heidän ikäisensä. Tunnen syvää häpeää, ja siksi 1991 Tansaniassa aloitin ohjelman nimeltä Roots and Shoots. Ulkona on siitä pieni esite. Jos teillä on mitään tekemistä lasten kanssa ja välitätte heidän tulevaisuudestaan, pyydän teitä ottamaan esitteen. Roots and Shoots on toivoa tuova ohjelma. Roots, juuret, luovat vankan pohjan. Shoots, versot, vaikuttavat pieniltä, mutta kurkottaessaan aurinkoon ne voivat rikkoa vaikka tiiliseiniä. Nähkää tiiliseinät ja kaikki ongelmat, jotka olemme tuottaneet tälle planeetalle. Sitten näette, se on viesti toivosta. Satoja ja tuhansia nuoria ihmisiä ympäri maailman voi mennä läpi esteistä ja tehdä maailmastamme paremman. Roots and Shootsin tärkein viesti on, että jokainen yksilö voi vaikuttaa. Jokaisella yksilöllä on oma roolinsa. Jokainen meistä vaikuttaa ympärillään olevaan maailmaan joka päivä, ja te tieteilijät tiedätte, että sitä ei voi itse asiassa -- vaikka pysyisi sängyssä koko päivän, silti hengittää happea ja tuottaa CO2:sta, ja luultavasti käy vessassa, ja sen sellaista -- jokaisella on oma vaikutuksensa maailmaan. Joten Roots and Shoots -ohjelmassa nuoria osallistuu kolmeen eri projektiin. Nämä projektit tähtäävät tekemään maailman paremmaksi heidän ympärillään. Yhdessä projektissa välitetään omasta ihmisyhteisöstä. Yhdessä eläimistä, myös kotieläimistä, -- ja minun on sanottava, että opin kaiken tietämäni eläinten käyttäytymisestä, jo ennen kuin menin Gombeen ja tapasin simpanssit, koiraltani Rustylta, joka oli lapsuuteni leikkikaveri. Kolmas projekti käsittelee paikallista ympäristöä. Lasten tehtävät projektissa riippuvat heidän iästään -- heitä on esikouluikäisistä yliopistoa käyviin. Se riippuu siitä, asuvatko he kaupungin keskustassa vai maaseudulla. Se riippuu siitä, ovatko he varakkaita vai köyhiä. Se riippuu siitä, mistä päin, esimerkiksi Yhdysvaltoja, he ovat. Meillä on toimintaa joka osavaltiossa, ja ongelmat Floridassa ovat erilaisia kuin ongelmat New Yorkissa. Se riippuu siitä, missä maassa he ovat -- meillä on jo yli 60 maata ja 5 000 aktiivista ryhmää -- ja kuulen jatkuvasti ryhmistä, joista en ollut edes tietoinen, koska lapset ottavat tämän ohjelman ja levittävät sitä omin neuvoin. Miksi? Koska he uskovat sen sanomaan, ja he saavat itse päättää, mitä he haluavat tehdä. Heidän vanhempansa tai opettajansa eivät käske heitä. Se toimii, mutta jos he päättävät itsekseen: "Haluamme puhdistaa tämän joen ja palauttaa siihen kalat, jotka olivat siellä ennen. Haluamme poistaa myrkyllisen maan tältä alueelta ja perustaa oman puutarhan. Haluamme viettää aikaa vanhusten kanssa ja kuunnella heidän tarinoitaan ja nauhoittaa ne. Haluamme auttaa kodittomia koiria. Haluamme oppia eläimistä. Haluamme..." Lista sen kun jatkuu. Se herättää minussa toivoa. Matkustaessani ympäri maailman 300 päivää vuodessa joka puolella tapaan eri-ikäisten Roots and Shoots -ryhmiä. Kirkkain silmin lapset sanovat: "Katso minkä vaikutuksen olemme saaneet aikaisiksi." Ja nyt teknologia tulee mukaan, sillä tällä uudella elektronisen kommunikaation muodolla nämä lapset voivat keskustella keskenään ympäri maailman. Jos ketään kiinnostaa auttaa meitä, meillä on monia ideoita, mutta tarvitsemme apua -- luomaan oikeanlaisen systeemin, jonka avulla nämä nuoret ihmiset pääsevät kertomaan innostuksestaan. Mutta myös -- tämä on tärkeää -- kertomaan epätoivostaan, jotta he voivat sanoa: "Olemme kokeilleet tätä eikä se toimi, mitä meidän tulisi tehdä?" Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla toinen ryhmä vastaa näille lapsille, jotka saattavat olla Yhdysvalloissa, tai ehkä tämä ryhmä on Israelissa, kertoen: "Joo, teitte sen vähän väärin. Näin teidän pitäisi se tehdä." Filosofiamme on hyvin yksinkertainen. Emme hyväksy väkivaltaa. Ei väkivaltaa, pommeja tai aseita. Sillä tavoin ei voi ratkaista ongelmia. Väkivalta johtaa väkivaltaan, ainakin minun mielestäni. Joten miten ratkomme? Välineet ongelmien ratkaisuun ovat tieto ja ymmärrys. Tunne tosiasiat, ja selvitä miten ne sopivat kokonaiskuvaan. Kova työ ja sinnikkyys -- älä anna periksi -- ja rakkaus ja myötäeläminen johtavat kaiken elämän kunnioitukseen. Kuinka monta minuuttia vielä? Kaksi, yksi? Chris Anderson: Yksi -- yhdestä kahteen. Jane Goodall: Kaksi, kaksi, otan kaksi. (Naurua) Aiotko pakottaa minut pois lavalta? (Naurua) Joka tapauksessa -- käytännön tasolla, Roots and Shoots on alkanut muuttaa nuorten ihmisten elämiä. Käytän siihen suurimman osan energiastani. Uskon, että tällaisella ryhmällä voi olla hyvin iso merkitys, ei vain siksi, että voitte jakaa teknologiaanne kanssamme, vaan myös siksi, että monella teistä on lapsia. Jos otatte tämän lehtisen ulkoa ja annatte sen lapsillenne, heillä on hieno mahdollisuus mennä ja tehdä jotain hyvää, koska heillä on teidän kaltaisenne vanhemmat. On selvillä, miten paljon te kaikki välitätte yrityksistä muuttaa maailmamme parempaan päin. Se on hyvin rohkaisevaa. Mutta lapset kysyvät minulta -- ja tämä ei vie kahta minuuttia pidempään, lupaan -- "Dr. Jane, oletteko te toiveikas tulevaisuuden suhteen? Te matkustatte, näette kaikkia hirveitä asioita tapahtumassa." Ensinnäkin, ihmisaivo -- Siitä minun ei tarvitse sanoa mitään. Nyt kun tiedämme, mitä ongelmia meillä on ympäri maailman, ihmisaivot, kuten teidän, nousevat ratkaisemaan niitä ongelmia. Olemme puhuneet siitä paljon. Toisekseen, luonnon joustavuus. Voimme tuhota joen, ja voimme palauttaa sen eloon. Voimme nähdä alueen hävityksen jäljiltä, ja se voidaan palauttaa entiseen loistoonsa, kun annetaan aikaa tai vähän apua. Ja kolmanneksi, edellinen tai sitä edellinen puhuja puhui tästä -- ihmisten sisukkuus, joka on lannistumaton. Olemme mitä ällistyttävimpien ihmisten ympäröimiä. He tekevät asioita, jotka vaikuttavat täysin mahdottomilta. Nelson Mandela -- otan palan kalkkikiveä Robben Islandin vankilasta, jossa hän oli pakkotyössä 27 vuotta, ja tuli ulos niin vähän katkeroituneena, että hän pystyi johtamaan kansansa apartheidin kauhuista ilman verilöylyä. Jopa 11. syyskuuta jälkeen -- olin New Yorkissa ja tunsin pelon -- silti siellä oli paljon rohkeutta ja niin paljon rakkautta ja armeliaisuutta. Mennessäni ympäri maata sen jälkeen ja tuntiessani pelon -- pelon, joka johti ihmisiä tuntemaan, että he eivät voineet enää murehtia ympäristön tilasta, koska he eivät vaikuttaisi isänmaallisilta -- yritin rohkaista heitä, joku keksi tämän pienen lainauksen Mahatma Gandhilta: "Jos katsotaan ihmiskunnan historiaa, nähdään, että jokainen paha hallintojärjestelmä on tullut hyvän kaatamaksi." Ja juuri sen jälkeen nainen toi minulle tämän pienen kellon, ja haluan lopettaa tähän. Hän sanoi: "Jos puhut toivosta ja rauhasta, soita tätä. Tämä kello on tehty puretun maamiinan metallista, Pol Potin tappokentiltä -- yksi ihmiskunnan historian pahimmista hallintojärjestelmistä -- missä ihmiset alkavat järjestellä elämäänsä normaaliksi, kun hallintojärjestelmä mureni. Joten kyllä, on toivoa, ja missä on toivoa? Onko se poliitikoissa? Se on meidän käsissämme. Se on sinun käsissäsi ja minun käsissäni ja lastemme käsissä. Se on kiinni meistä. Meillä on valta tehdä jotain. Jos elämme elämää, jossa tietoisesti jätämme mahdollisimman pienen ekologisen jalanjäljen, jos ostamme asioita, jotka ovat eettisiä, emmekä osta niitä, jotka eivät ole, voimme muuttaa maailman yhdessä yössä. Kiitos.