James Cameron: Ennen Avataria ... utelias poika

Kasvoin tieteiskirjallisuuden parissa. Yläkoulun aikana matkustin bussilla kouluun tunnin joka päivä. Olin aina kirjan imussa, tieteiskirjan, joka vei mieleni toisiin maailmoihin, ja tyydytti, kerronnallaan, kyltymättömän uteliaisuuteni.

Uteliaisuuteni ilmeni myös siten, että milloin en ollut koulussa, olin metsässä tarpomassa ja ottamassa "näytteitä" sammakoista, käärmeistä, ötököistä ja lammikoista, ja takaisin tullessani katsoin niitä mikroskoopilla. Olin varsinainen tiedenörtti. Mutta se oli tapani yrittää ymmärtää maailmaa, ymmärtää mahdollisuuksien rajat.

Rakkauteni tieteiskirjallisuuteen vaikutti ympäröivän maailman peilikuvalta, koska samaan aikaan -- tämä oli 60-luvun lopulla -- olimme menossa kuuhun, tutkimme syvänmeren saloja. Jacques Cousteau tuli olohuoneisiimme uskomattomien ohjelmiensa kera. Ne näyttivät eläimiä ja paikkoja ja ihmeellisen maailman, jota emme olleet aiemmin oikeastaan kuvitelleet. Se kävi yksiin science fiction -innostukseni kanssa.

Olin myös taitelija. Osasin piirtää. Osasin maalata. Se johtui siitä, että silloin ei ollut videopelejä ja tietokoneanimoituja elokuvia ja kaikkea tätä kuvitusta mediassa. Minun piti luoda kuvat päässäni. Me kaikki teimme niin, kun lapsena kirjan kertomuksen perusteella loimme kuvan elokuvakankaalle päissämme. Joten maalasin ja piirsin vieraita olentoja, vieraita maailmoja, robotteja, avaruusaluksia, kaikkea sitä. Minut yllätettiin jatkuvasti matematiikan tunnilla piirrustelemassa oppikirjan suojissa. Luovuuden piti löytää ilmaisukeino.

Hämmästyttävää kyllä, Jacques Cousteaun filmit saivat minut hyvin innostuneeksi siitä, että meillä on vieras maailma täällä maapallolla. En ehkä saata mennä vieraalle planeetalle avaruusaluksella milloinkaan. Se vaikutti melko epätodennäköiseltä. Mutta tähän maailmaan voisin mennä, täällä maapallolla, ja se oli niin rikas ja eksoottinen kuin mitä tahansa, mitä olin kuvitellut lukemalla kirjoja.

Joten päätin ryhtyä laitesukeltajaksi 15-vuotiaana. Ainoa ongelma oli se, että asuin pienessä kylässä Kanadassa, 1000 kilometriä lähimmästä merestä. Mutta en antanut sen lannistaa minua. Vaivasin sillä isääni, kunnes hän lopulta löysi laitesukelluskoulun Buffalossa, New Yorkissa, läheltä kotiamme, rajan toisella puolella. Itse asiassa suoritin tutkintoni YMCA:n uima-altaassa keskellä talvea Buffalossa, New Yorkissa. En nähnyt merta, oikeaa merta, kahteen vuoteen, ennen kuin muutimme Kaliforniaan.

Siitä lähtien, kuluneiden 40 vuoden aikana, olen viettänyt yli 3000 tuntia veden alla. Niistä 500 tuntia sukellusveneissä. Olen oppinut, että syvänmeren ympäristö, ja jopa matalammat meret, ovat täynnä uskomatonta elämää, joka ylittää kaikki kuvitelmat. Luonnon mielikuvitus on niin rajaton verrattuna meidän omaamme, vaatimattomaan mielikuvitukseemme. Yhä edelleen olen äimistynyt kaikesta siitä, mitä näen, kun sukellan. Rakkaussuhteeni mereen jatkuu, ja on yhtä voimakas kuin aina ennenkin.

Mutta valitsin aikuisena urakseni elokuvien tekemisen. Se tuntui parhaalta tavalta sovittaa haluni kertoa tarinoita intooni luoda kuvia. Lapsena piirsin jatkuvasti sarjakuvakirjoja ja niin edelleen. Elokuvien tekeminen oli tapa yhdistää kuvat ja tarinat. Siinä oli järkeä. Ja tietenkin tarinat, jotka valitsin, olivat science fiction -tarinoita: "Terminator - tuhoaja", "Aliens - paluu" ja "Abyss - syvyys". Elokuvassa "Abyss - syvyys" yhdistin rakkauteni vedenalaiseen maailmaan elokuvan teon kanssa. Yhdistin kaksi intohimoa.

Mielenkiintoinen asia seurasi siitä elokuvasta. Ratkaistaksemme erään kerronnallisen ongelman elokuvassa -- meidän piti luoda nestemäinen vesiolio -- me itse asiassa turvauduimme tietokoneanimaatioon, CG:hen. Tuloksena oli ensimmäinen pehmeäpintainen tietokoneanimaatiohahmo, joka on esitetty elokuvassa. Vaikka elokuva ei tuottanutkaan voittoa, hädin tuskin pääsi omilleen, pääsin todistamaan jotain uskomatonta, sillä yleisö, maailmanlaajuisesti, oli lumoutunut sen magiasta.

Arthur Clarken laki kertoo, että riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa taikuudesta. He näkivät jotain maagista. Se sai minut erittäin innostuneeksi. Ajattelin: "Vau, tämä on jotain, mitä pitää käyttää elokuvataiteessa." Joten seuraavassa elokuvassani, Terminaattori 2, veimme sen paljon pidemmälle. ILM:n kanssa loimme hahmon, joka oli nestemäistä metallia. Menestys riippui siitä, miten efekti toimisi. Ja se toimi. Loimme taas taikuutta. Ja tulos oli sama yleisön kanssa. Tosin nettosimme vähän enemmän rahaa tällä elokuvalla.

Yhdistämällä nuo kaksi kokemusta näistä elokuvista johti siihen, että tämä tulisi olemaan täysin uusi luova maailma elokuvataiteilijoille. Joten pistin pystyyn yrityksen Stan Winstonin kanssa -- hyvä ystäväni Stan Winston, joka oli parhaimpia meikkaus- ja oliosuunnittelijoita tuolta ajalta -- ja sen nimi oli Digital Domain. Yrityksen ajatuksena oli hypätä tulevaisuuteen, yli optisten filmitulostimien analogiprosessien ja niin edelleen, ja mennä suoraan digitaaliseen produktioon. Teimme niin ja se antoi meille kilpailullisen etulyöntiaseman joksikin aikaa.

Mutta aloimme olla jäljessä 90-luvun puolivälissä olioiden ja hahmojen suunnittelussa, mitä tekemään alunperin perustimme yrityksen. Joten kirjoitin pätkän nimeltä "Avatar", jonka oli tarkoitus työntää eteenpäin rajoja visuaalissa efekteissä ja tietokoneanimaatiossa, luomalla realistisia ilmeikkäitä ihmismäisiä hahmoja tietokoneanimaatiolla. Päähahmot olisivat kaikki tietokoneanimoituja. Maailma olisi tietokoneanimoitu. Rajat tulivat vastaan. Minulle kerrottiin yrityksestä, että emme pystyisi tekemään tätä vielä.

Joten hyllytin sen, ja tein elokuvan laivasta, joka uppoaa. (Naurua) Syötin sen studiolle muodossa "Romeo ja Julia" laivalla. Sen oli tarkoitus olla eeppinen romanssi, intohimoinen elokuva. Salaa halusin sukeltaa Titanicin hylkyyn. Ja siksi tein sen elokuvan. (Aplodeja) Se on totuus. Studio ei tiennyt sitä. Sain heidät vakuuttuneiksi. Sanoin: "Aiomme sukeltaa hylkyyn. Kuvaamme sen oikeasti, ja käytämme sitä elokuvan aloituksessa. Se tulee olemaan todella hieno markkinointikikka." Puhuin heidät rahoittamaan tutkimusmatkan. (Naurua)

Kuulostaa hullulta. Mutta tässä palataan taas siihen, että kuviteltu muuttuu todeksi. Sillä kuusi kuukautta myöhemmin, istuin venäläisessä sukellusveneessä neljä kilometriä Pohjois-Atlantin alla, ja katsoin aitoa Titanicia ikkunasta, en elokuvaa, ei HD:tä, vaan oikeasti. (Aplodeja)

Se oli mieletöntä. Se vaati suuria valmisteluja. Meidän piti rakentaa kameroita ja valoja ynnä muuta. Olin yllättynyt, kuinka tuo sukellus syvälle oli kuin avaruuslento. Se oli hyvin tekninen ja vaati hurjasti suunnittelua. Kapseli menee alas pimeään vihamieliseen ympäristöön, jossa ei ole mitään toivoa pelastumisesta, jos ei pääse takaisin omin avuin. Ajattelin: "Vau. Olen kuin science fiction -elokuvassa. Tämä on tosi makeeta."

Innostuin todella syvänmeren tutkimuksesta. Uteliaisuus, tieteen osuus -- Se merkitsi eniten. Se oli seikkailu. Se oli uteliaisuutta. Se oli mielikuvitusta. Se oli kokemus, jollaista Hollywood ei voinut antaa minulle. Pystyin kuvittelemaan olion, ja me pystyimme luomaan sille visuaaliefektit. Mutta en voinut kuvitella sitä, mitä näin tuosta ikkunasta. Tehdessämme lisää tutkimusmatkoja näin olioita syvänmeren savuttajien luona ja joskus asioita, joita en ollut nähnyt koskaan ennen, joskus asioita, joita kukaan ei ollut nähnyt, ja joita tiede ei vielä tuntenut, kun näimme ne ja kuvasimme niitä.

Olin täysin hullaantunut, ja halusin lisää. Joten tein melko mielenkiintoisen ratkaisun. Titanicin menestyksen jälkeen sanoin: "Okei, laitan telakalle päivätyöni Hollywood-ohjaajana, ja aion olla kokopäivätoiminen tutkimusmatkailija jonkin aikaa." Aloimme suunnitella tutkimusmatkoja. Menimme taistelulaiva Bismarckin hylylle, ja tutkimme sitä robottiajoneuvoilla. Menimme takaisin Titanicin hylylle. Meillä oli pieniä robotteja, valokuidulla yhteydessä sukellusveneeseemme. Ideana oli mennä sisään laivaan, ja tehdä sisätilan kuvaus, jollaista ei ollut aiemmin tehty. Kukaan ei ollut katsonut hylyn sisään aiemmin. Heillä ei ollut keinoja, joten loimme vaadittavan teknologian.

Olin Titanicin kannella, istuin sukellusveneessä ja katsoin lankkuja, jotka näyttivät melko paljon tältä, ja tiesin orkesterin soittaneen siinä. Ohjaan pientä robottilaitetta laivan käytävää pitkin. Sanoin ohjaavani sitä, mutta mieleni on sisällä siinä laitteessa. Tunsin kuin olisin ollut fyysisesti sisällä Titanicin hylyssä. Ja se oli mitä surrealistisin deja vu -kokemus, joka minulla on koskaan ollut, koska tiesin ennen kuin käännyin, mitä kulman takana oli ennen kuin laitteen valot paljastivat sen, koska olin viettänyt kuukausia lavasteissa, kun kuvasimme elokuvaa. Lavasteet olivat rakennetut tarkaksi kopioksi laivan alkuperäisten piirrustusten mukaan.

Se oli mahtava kokemus. Se sai minut ymmärtämään, että virtuaalinen läsnäolokokemus --- että robottiavatareja voisi oikeasti olla, ja henkilön tietoisuus syötetään laitteeseen, tähän uudenlaiseen olemisen muotoon. Se oli todella syvällinen kokemus. Ehkä jonkinlainen kurkistus siihen, mitä saattaa tapahtua muutaman vuosikymmenen päästä, kun meillä on kyborgikehoja tutkimusmatkoja varten, tai muita keinoja monenlaisissa ihmisten jälkeisissä tulevaisuuksissa, joita voin kuvitella science fiction -fanina.

Tehtyäni nuo tutkimusmatkat ja alettuani arvostaa sitä, mitä tuolla alhaalla on, kuten syvänmeren savuttajia, missä näimme uskomattomia eläimiä. Ne ovat kuin vieraita elämänmuotoja täällä maapallolla. Ne elävät kemosynteesillä. Ne eivät selviä auringonvaloon perustuvassa ympäristössä toisin kuin me. Näimme eläimiä, jotka elävät lähellä 500 Celsius-asteisia vesisuihkuja. Miten sellaisia voi olla olemassa?

Samaan aikaan aloin kiinnostua avaruustieteestä, taas lapsena saatu yksi science fiction -innostus. Päädyin työskentelemään avaruusyhteisön parissa, hyvin läheisesti NASA:n kanssa. Istuin NASA:n neuvoa-antavassa lautakunnassa suunnittelemassa oikeita avaruusretkiä, kävin Venäjällä kosmonautiksi pyrkivien lääketieteellissä tarkastuksissa ja kaikenlaista sellaista, jotta saisin lentää kansainväliselle avaruusasemalle 3D-kameroidemme kanssa. Se oli ihmeellistä. Mutta lopulta päädyin tuomaan avaruustieteilijät kanssamme syvyyksiin. Vein heidät alas, jotta he -- astrobiologit, planeettatutkijat, ihmiset, jotka olivat kiinnostuneita äärimmäisistä olosuhteista -- vein heidät alas savuttajille, ja he ottivat näytteitä ja testasivat laitteita.

Me olimme tekemässä dokumentteja, mutta oikeasti teimme tiedettä, itse asiassa avaruustiedettä. Olin sulkenut ympyrän. Olin science fiction -fani lapsena, ja nyt tein sitä oikeasti. Ja tiedättekö, tällä matkalla löytöihin, opin paljon. Opin paljon tieteestä. Mutta opin myös paljon johtamisesta. Saatatte ajatella, että ohjaajan pitää olla johtaja, johtaja, laivan kapteeni, ja kaikkea sellaista.

En oppinut todella johtamista ennen kuin näillä tutkimusmatkoilla. Koska minun piti tietyssä vaiheessa sanoa: "Mitä oikein teen täällä? Miksi teen tätä? Mitä saan tästä?" Me emme tee rahaa näillä filmeillä. Tulot hädin tuskin kattavat menot. Ne eivät tee meistä kuuluisia. Ihmiset ajattelevat, että menin Titanicin ja Avatarin välissä viilaamaan kynsiäni jonnekin, istuskelemaan rannalle. Tein kaikki nämä dokumenttielokuvat hyvin pienelle yleisölle.

Ei mainetta, ei kunniaa, ei rahaa. Mitä oikein teen? Tein sen asian itsensä vuoksi, se oli haaste -- ja meri on haasteellisin ympäristö mitä on -- löytämisen riemusta, ja siitä ihmeellisestä siteestä, joka muodostuu, kun pieni ryhmä ihmisiä muodostaa tiiviin tiimin. Teimme näitä juttuja 10-12 hengen ryhmissä työskennellen vuosia yhdessä. Joskus olimme merillä 2-3 kuukautta kerralla.

Ja siinä siteessä, sitä tajuaa, että kaikista tärkeintä on kunnioitus, jota tuntee heitä kohtaan ja heidän kunnioituksensa. Se, että on tehnyt jotain, mitä ei voi selittää kenellekään muulle. Kun tulee takaisin maihin ja sanoo: "Meidän piti tehdä sitä, ja valokuidut, ja vaimennus, ja sitä ja tätä." Kaikki se teknologia ja vaikeudet, se tosi asia, että pitää työskennellä merellä, sitä ei voi selittää ihmisille. Se on sama asia, mitä poliiseilla on, tai ihmisillä taisteluissa. He ovat kestäneet jotain yhdessä ja tietävät, etteivät he koskaan voi selittää sitä. Se luo siteen, kunnioituksen siteen.

Kun palasin tekemään seuraavaa elokuvaani, Avataria, yritin pitää yllä samaa johtamistatapaa, kunnioittaa tiimiäni, ja tienata heidän kunnioituksensa. Se muutti kokonaan dynamiikan. Olin taas pienen tiimin kanssa kartoittamattomalla alueella tekemässä Avataria, keksimässä uutta teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa. Tavattoman jännittävää. Tavattoman haastavaa. Meistä tuli perhe sen neljän ja puolen vuoden aikana. Se muutti täysin tapani tehdä elokuvia. Ihmiset ovat kommentoineet, kuinka hyödynsimme merien organismeja laittamalla ne planeetta Pandoralle. Minulle se oli enemmänkin perustavanlaatuinen tapa tehdä asioita, prosessi, joka muutti tuotoksia.

Joten mitä johtopäätöksiä voimme vetää tästä? Olemmeko oppineet jotain? Mielestäni ykkösenä on uteliaisuus. Se on tärkein asia ihmisessä. Mielikuvitus on voima, joka voi ilmentyä todellisuudessa. Ja kunnioitus tiimiä kohtaan on paljon tärkeämpää kuin kaikki maine maailmassa. Nuoret elokuvantekijät tulevat kysymään minulta: "Anna minulle jokin neuvo tämän tekemiseen." Sanon: "Älä rajoita itseäsi. Muut ihmiset tekevät sen puolestasi, älä tee sitä itsellesi, älä lyö vetoa itseäsi vastaan. Ja ota riskejä."

NASA:lla on sanonta, josta he pitävät: "Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto." Mutta epäonnistumisen on oltava vaihtoehto taiteessa ja tutkimusmatkailussa, koska se on hyppy tuntemattomaan. Eikä mitään tärkeää pyrkimystä, joka vaati innovaatioita, ole tehty ottamatta riskiä. On oltava valmis ottamaan nuo riskit. Haluaisin, että muistatte tästä puheesta, että mitä ikinä teettekään, epäonnistuminen on vaihtoehto, mutta pelko ei ole. Kiitos. (Aplodeja)