J.J. Abramsin arvoituslaatikko

Haluan aloittaa tänään -- Odottakaapas. Noin. Hei! Haluan aloittaa tänään puhumalla polypeptidin rakenteesta. (Naurua) Monet kysyvät minulta Lostista, ”Mikä ihme se saari oikein on?” Sitä seuraa yleensä, ”Ihan vakavissaan hei,mikä ihme se saari oikein on?” (Naurua)

Miksi niin paljon arvoituksia? Mikä minua arvoituksissa oikein kiehtoo? Pohdin tätä, kun mietin mistä puhuisin TED:issä. Puhuin TED:in ystävälliselle edustajalle ja kysyin: ”Kuule, mistä minun kannattaisi puhua?” Hän sanoi ”Älä siitä huoli, kunhan jostain syvällisestä.” (Naurua) Se helpottikin oloani huomattavasti. Kiitos siis sinulle, jos olet täällä.

Yritin miettiä, mistä oikein tulisin puhumaan. Se on hyvä kysymys; Miksi teen niin paljon asioita joihin liittyy arvoituksia? Yritin keksiä sitä. Aloin miettiä miksi teen mitään mitä teen, ja aloin ajattelemaan isoisääni. Rakastin isosisääni. Hänen nimensä oli Harry Kelvin, hän oli äitini isä. Hän kuoli vuonna 1986. Hän oli upea tyyppi. Yksi syy miksi hän oli niin upea: toisen maailmansodan jälkeen hän perusti sähköliikkeen. Hän alkoi myydä ylijäämäosia, sarjoja kouluille ja sensellaista. Hän oli äärettömän utelias. Lapsena näin hänen tulevan luokseni radioiden, puhelimien ja kaikenlaisten muiden tavaroiden kanssa. Hän purki ne osiin paljastaen kaikki sisäiset toimintamekanismit, joita monet meistä pitävät varmasti itsestäänselvyyksinä. Se on kuitenkin upea lahja lapselle annettavaksi. Avata jokin, ja näyttää miten se toimii ja miksi se toimii ja mikä se on. Isoisäni oli monella tavalla äärimmäinen tavaroiden purkaja. Isoisäni ei vain purkanut esineitä vaan sai minut kiinnostumaan jos jonkinlaisista harrasteista, kuten esimerkiksi kohopainamisesta. Minulla on pakkomielle painokoneita kohtaan. Rakastan myös silkkipainamista, kirjansitomista ja laatikoiden valmistusta. Kun olin pieni olin aina purkamassa laatikoita.

Eilisiltana hotellilla purin osiin tämän nenäliinalaatikon. Minä vain katselin sitä, ja uskokaa pois… (Naurua) Se on kaunis esine. Olen tosissani. Kun sitä katsoo, ja näkee miten se toimii. Rives on täällä, ja tapasin hänet vuosia sitten kirjamessuilla; hän valmistaa kohokuvakirjoja. Olen innostunut paperin työstämisestä. Sen taittaminen, painaminen, mistä kohtaa se liimataan, tiedättehän, painovärien kohdistusmerkit. Minä vain rakastan laatikoita. Isoisäni oli sellainen kaveri, joka sai minut mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Hän varusti minut myös työkaluilla. Hän oli mahtava kannustaja, hän innosti minua luomaan asioita. Hän hankki minulle kaitafilmikameran kun olin 10 vuotias. Vuonna 1976 oli melko epätavallista olla 10-vuotias lapsi joka pääsi käsiksi kameraan. Enkä voinut uskoa, kuinka antelias hän oli. Ei hän sitä täysin ilman taka-ajatuksia tehnyt. Saatoin soittaa hänelle, ja sanoa ”Kuule isoisä, tarvitsen todella tämän kameran. Et ymmärrä. Tämä on… tiedätkö… aion tehdä elokuvan, ja minut kutsutaan TED:iin jonain päivänä. Tämä on --” (Naurua)

Isoäitini oli aivan mahtavin. Hän tuli puhelimeen ja sanoi: ”Harry, parempi se kuin huumeet. Hänen pitäisi olla tekemässä --” Hän oli loistava. (Naurua) Huomasin siis saavani kaikenlaista tavaraa, kiitos hänen apunsa, ja yhtäkkiä minulla oli 14 vuotiaana syntikka -- tämäntyyppisiä juttuja. Ja sen ansioista pystyin tekemään kaikenlaista, se oli kuin unta. Isoisäni herätti kiinnostukseni myös muunlaisiin asioihin, kuten taikuuteen. Meillä oli tapana mennä Lou Tannen’s Magic-nimiseen taikavälinekauppaan New Yorkissa. Se oli upea taikuriliike. Se sijaitsi surkeassa pienessä rakennuksessa keskikaupungilla, mutta kun hissin ovet aukesivat, astuit pieneen taikurikauppaan. Se oli yksinkertaisesti taianomainen paikka. Hankin siis kaikenlaisia taikatemppuja. Antakaas kun näytän. Tämäntyyppistä. Tiedättehän. Tämä on kyllä hienoa mutta nyt en voi liikkua. Minun täytyy siis pysyä näin loppuun asti. Sanon vaikka ”Vau, katsokaapas tietokonettani tuolla!” (Naurua)

Joka tapauksessa, ostin tämän taikakaupasta: Tannenin arvoitustaikalaatikko. Idea arvoitustaikalaatikon takana on seuraava: 15:llä dollarilla saisi 50:n dollarin arvosta taikuutta. Tällöin säästää rahaa. (Naurua) Ostin tämän vuosikymmeniä sitten, enkä vitsaile. Kun tätä katsoo, huomaa ettei sitä ole ikinä avattu. Mutta minulla on ollut tämä ikuisuuksia. Katselin tätä toimistossani, jonka hyllyllä se aina on ja mietin, miksi en ole ikinä avannut sitä? Ja miksi olen pitänyt sen? Minulla ei ole tapana säästää kaikkea, mutta jostain syystä en ole avannut tätä laatikkoa. Tunsin että tässä olisi avain puhua TED:issä jostain mistä en ole keskustellut ennen tai tylsistyttänyt ihmisiä muualla. Ajattelin siis että tähän liittyy jotain. Aloin pohtimaan asiaa. Ja siinä oli tämä suuri kysymysmerkki. Tämän ulkoasu on muuten aivan upea. Aloin miettiä miksi en ole avannut sitä,

ja tajusin etten ole avannut sitä koska se edustaa jotain tärkeää. Se edustaa isoisääni. Saako TED:issä itkeä? Koska -- ei, en aio itkeä mutta -- (Naurua) - se edustaa loputtomia mahdollisuuksia. Se edustaa toivoa. Se edustaa potentiaalia. Ja se mitä rakastan tässä laatikossa, ja mitä ymmärrän itse tekeväni kaikessa siinä mitä teen, on, että tunnen vetoa loputtomia mahdollisuuksia ja potentiaalin tunnetta kohtaan. Tajusin että arvoitukset ovat mielikuvituksen katalyytti. Tämä ei ole mikään kaikkien aikojen mullistavin ajatus, mutta aloin kuitenkin kiinnostua hetkistä jolloin arvoitukset ovat tärkeämpiä kuin tietämys.

Aloin myös miettimään Lostia ja kaikkea mitä me sen puitteissa teemme, ja tajusin hämmästyen että arvoituslaatikkoja on kaikkialla mitä teen. Saimme Damon Lindelofin kanssa tehtäväksemme luoda sarjan hyvin lyhyessä ajassa. Meillä oli 11 ja puoli viikkoa aikaa tehdä käsikirjoitus, hankkia näyttelijät ja kuvausryhmä, kuvata ja leikata kaksituntinen pilottijakso. Emme olleet varmoja mitä siitä tulisi. Ideaa ei ollut aikaa hioa. Tunnette varmasti kaikki ihmisiä, jotka aina sanovat mitä ei voi tehdä ja mitä pitäisi muuttaa. Mutta meillä ei ollut semmoiselle aikaa, mikä oli tavallaan upeaa. Niinpä loimme tämän sarjan, ja teille jotka ette ole nähneet tai tunne sitä, voin näyttää pienen pätkän pilottijaksosta jotta näette mitä teimme.

Claire: Apua! Olkaa kilttejä ja auttakaa! Apua! Apua!

Jack: Vie hänet pois täältä! Vie hänet pois moottorin luota! Vie hänet pois!

C: Minulla on supistuksia!

J: Monennellako kuulla olet?

C: Vasta kahdeksannella.

J: Kuinka tiheään niitä tulee?

C: En tiedä, se tapahtui vasta äsken.

Mies: Hei! Hei! Hei, tule pois siel--

JJA: Jos olisimme halunneet tehdä tuon kymmenen vuotta sitten, meidän olisi pitänyt tappaa sijaisnäyttelijä. Ihan oikeasti -- (Naurua) Se olisi vaikeampaa -- Toinen otto olisi aivan mahdoton. Oli upeaa että pystyimme tekemään tämän. Osa sitä oli teknologian hyvä saatavuus; tiesimme että voisimme tehdä mitä vain. Aikaisimmin se ei olisi ollut mahdollista. Olisimme voineet kirjoittaa sarjan, muttemme ikinä olisi kyenneet toteuttamaan sitä. Luomisprosessin aikana teknologia inspiroi minua huimasti. Tajusin että tyhjä sivu on kuin arvoituslaatikko. Se pitää täyttää jollakin fantastisella.

Minulla oli tapana selailla Tavallisia ihmisiä- elokuvan käsikirjoitusta. Pidin sen rakkaustarinaa upeana; se innosti minua. Halusin kirjoittaa samassa hengessä ja herättää samoja tunteita kuin se. Te tiedätte että rakastan Applen tietokoneita. Esimerkiksi tämä PowerBook. se haastaa minut ja käytännössä sanoo: ”Mitä minun arvoistani aiot kirjoittaa?” (Naurua) Tältä minusta joskus tuntuu. Saatan usein vain sanoa, että antaa olla, tänään ei onnistu. (Naurua)

Kun katsoo tarinoiden sisältöä huomaa, että tarinathan ovat nimenomaan arvoituslaatikoita. Televisiossa ensimmäistä näytöstä kutsutaan syötiksi. Se houkuttaa ja on itsessään yksi iso kysymys. Se saa jäämään koukkuun. Sitten ilmaantuu luonnollisesti uusi kysymys. Tämä jatkuu ja jatkuu. Katsotaanpa vaikka Tähtien sotaa. Droidit tapaavat salaperäisen naisen. Kuka hän on? Emme tiedä; arvoituslaatikko! Sitten he tapaavat Luke Skywalkerin. Hän saa droidin ja näemme hologrammin. Se on viesti ja hän haluaa löytää Obi Wan Kenobin, ainoan toivonsa. Mutta kuka on Obi Wan Kenobi? Arvoituslaatikko! Sitten tapaamme Ben Kenobin. Ben Kenobi on Obi Wan Kenobi. Pyhä jysäys! Tiedättehän -- se pitää meidät -- (Naurua) -- ettekö te ole nähneet sitä? (Naurua) Se on iso juttu! Jokatapauksessa --

Arvoituslaatikot alkoivat siis kiehtoa minua. On myös mielikuvitukseen liittyviä arvoituksia -- tiedon pimittämistä. Pimittäminen tarkoituksella on paljon puoleensavetävämpää. Kuten elokuvassa Tappajahai. Jos Spielbergin mekaaninen hai Bruce olisi toiminut, se ei olisi ollut alkuunkaan yhtä pelottava; se olisi näkynyt liikaa. Alienissa alienia ei näytetä juuri koskaan: kauhistuttavaa! Jopa romanttisessa komediassa kuten Miehuuskoe; päähenkilöt ovat treffeillä. Muistatteko? He istuvat autossa ja nostavat katon ylös. He istuvat siellä -- emmekä me kuule mitä he sanovat. Ei sanaakaan! Mutta ne ovat kaikkien aikojen romanttisimmat treffit. Ja rakastamme niitä koska emme kuule mitään. Se merkitsee minulle paljon.

Lopuksi vielä ajatus -- jos venytän aihetta hieman -- ajatus arvoituslaatikosta. Siis se, mitä luulet saavasi verrattuna siihen mitä oikeasti saat. Tämä pätee lukuisiin elokuviin ja tarinoihin. Kun katsoo vaikkapa E.T:tä -- E.T on uskomaton elokuva - mistä? Se kertoo avaruusoliosta joka tapaa lapsen. Vai mitä? No, niin ei ole. E.T. kertoo avioerosta. E.T. kertoo särkyneiden sydämien ja avioeron runtelemasta perheestä, ja pohjimmiltaan lapsesta joka ei löydä paikkaansa. Die Hard. Hullunhauska toimintaseikkailu rakennuksen sisällä. Se kertoo miehestä avioeron kynnyksellä. Hän saapuu Los Angelesiin häntä koipien välissä. Elokuvassa on loistavia kohtauksia -- ehkei kaikkein mahtavimpia draamakohtauksia historiassa, mutta kuitenkin melko loistavia kohtauksia. Elokuvassa panostetaan henkilhahmoihin puoli tuntia ennenkuin päästään siihen mitä odottaa näkevänsä.

Kun katsoo Tappajahain kaltaista elokuvaa, kohtaus jonka odottaa näkevänsä -- saisimmeko ruudun? Nämä ovat sellaisia kohtauksia joita Tappajahaista muistaa ja odottaa. Hän joutuu syödyksi, tuossa on hai. Tappajahai kertoo kuitenkin kaverista joka yrittää käsitellä paikkaansa maailmassa -- miehisyyttään, perhesuhteitaan, kuinka hän saa kaiken toimimaan uudessa kaupungissa. Tämä on yksi kaikkien aikojen lempikohtauksiani, eikä se ole välttämättä kohtaus jonka odottaisit näkeväsi Tappajahaissa. Mutta se on upea kohtaus.

Isä: Tule tänne. Anna suukko.

Poika: Miksi?

Isä: Koska tarvitsen sitä.

JJA: Ihan oikeasti. ”Miksi? ‘Koska tarvitsen sitä?” Paras kohtaus ikinä, vai mitä? Ihan oikeasti! Tappajahaissa tämä on henkilöhahmojen rakentamista, tavaraa joka oikeasti löytyy laatikon sisältä. Tämän takia genren jatko-osia tai kopioita tehdessä kopioidaan vääriä asioita. Ei kuulu kopioida haita tai hirviötä. Täytyy kopioida -- jos jotain kopioi -- kopioida tunnelma. Kopioida se millä on merkitystä. Katso sisimpääsi ja ymmärrä mitä sisälläsi on. Sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme arvoituslaatikoita.

Sitten jakelu. Mikä on suurempi arvoituslaatikko kuin elokuvateatteri? Kun menee teatteriin, on vain innostunut näkemään mitä hyvänsä. Valojen sammuminenhan on usein paras osuus. Ja siinä täyttyy jännittyneen odotuksen tunteella. Usein elokuva pyörii ja jotain tapahtuu ja katsojat huudahtavat, ”Ooh--” ja sitten jotain muuta ja kaikki hymähtävät ”Mmm.” Kun kyseessä on loistava elokuva olet mukana kyydissä koska olet valmis antautumaan sen vietäväksi.

Minulle se voi olla TV, iPod, tietokone, puhelin. Kuten sanoin, olen Apple-fanaatikko- ja eräänä päivänä, noin vuosi sitten, katselin aamulla Steve Jobsin keynote-puhetta koska teen aina niin. Hän tuli lavalle ja esitteli video-iPodia ja mitä näkyikään jättimäisella iPod ruudulla hänen takanaan? ”Lost”! En olisi ikinä arvannut! Ja tajusin että, hyvänen aika, ympyrä oli sulkeutunut. Inspiraatiota jonka saan teknologiasta ja kaikea mitä sen avulla olen tehnyt käytetään nyt myymään teknologiaa. Se on mieletöntä! (Naurua)

Aioin näyttää joitain muitakin juttuja jotka jätän väliin. Haluan vain näyttää yhden asian joka ei oikeastaan liity mihinkään. Tämä löytyi netistä; en tiedä oletteko nähneet tätä ennen. Tämä tehtiin kuusi vuotta sitten. Tämä on parin kaverin, joilla oli hieman kokemusta visuaalisista tehosteista, internettiin tekemä juttu. Mutta merkittävää on se, että he tekivät asioita käyttäen arvoituslaatikoita joita heillä oli -- joita kaikilla on nyt. Ymmärrän että siihen mitä minun isoisäni teki minulle kun olin lapsi, kaikilla on mahdollisuus nyt. Enää ei tarvita minun isoisääni, vaikka toivoisitte kyllä että teillä olisi hänet. Mutta minun on sanottava -- tämä kaveri tekee tätä Quadra 950 tietokoneella -- resoluutio on hieman alhainen -- käyttäen Infinity-ohjelmistoa jonka valmistus lopetettiin 15 vuotta sitten. Hän tekee yhtä mahtavannäköistä jälkeä kuin mitä Hollywood julkaisee.

Kaikkein upein arvoitus, minun mielestäni, on kysymys siitä mitä tulee seuraavaksi. Median luominen on nyt demokraattista ja läsnä kaikkialla. Kaikki se, mitä anelin ja pystyin onnekseni lapsena tekemään on nyt läsnä kaikkialla. Maailmassa leijuu nyt mahtava mahdollisuuksien ilmapiiri. Kun ajattelen nykypäivän elokuvantekjöitä -- jotka olisivat menneisyydessa joutuneet vaikenemaan -- tämä kaikki tuntuu hyvin jännittävältä.

Minulla oli tapana sanoa luennoilla niille jotka halusivat kirjoittaa: ”Mene! Kirjoita! Tee omaa juttuasi.” Se on ilmaista eikä siihen tarvita lupia. Mutta nyt voin sanoa, ”Mene tekemään elokuva!” Mikään ei estä sinua hankkimasta tarvittavaa tekniikkaa. Kuka tahansa voi liisata, vuokrata tai ostaa välineitä jotka ovat käytännössä yhtä hyviä kuin niiden jotka ovat "tosissaan." Mikään yhteisö ei hyödy siitä että vain eliitti on vallassa. Minusta tämä on upea mahdollisuus nähdä mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan.

Kun tein Vaarallinen tehtävä III:a, käytimme upeita visuaalisia tehosteita. ILM toteutti tehosteet; se oli mahtavaa. Mukanaolo siinä työssä oli tavallaan unelmani. Elokuvassa on pari jaksoa, kuten nämä kohtaukset jotka näytän. Esimerkiksi tuo.

Okei, selvästikin minulla on pakkomielle isoja päättömiä räjähdyksiä kohtaan. Näytän nyt lempitehosteeni elokuvassa. Se on kohtaus joss Tomin hahmo herää. Hän on unelias. Hieman sekaisin -- vähän pihalla. Tämä tyyppi siis herää, ja toinen mies tunkee aseen hänen nenäänsä ja ampuu pahisten tapaan pienen kapselin hänen aivoihinsa, jonka avulla hän aikoo myöhemmin tappaa hänet.

Pahis: Hyvää huomenta.

JJA: Selvä. Kun kuvasimme tuota kohtausta, asetta pitelevä englantilainen näyttelijä Eddie Marsan -- joka on oikein mukava kaveri -- hän työnsi aseen uudestaan ja uudestaan Tomin nenään ja se sattui. Opin tämän hyvin aikaisessa vaiheessa uraani: älä satuta Tomin nenää. (Naurua) On kolme asiaa joita ei pidä tehdä. Numero kaksi: Älä satuta Tomin nenää. Eddie siis piteli tätä asetta -- ja hän on mahtava tyyppi -- mukava englantilainen kaveri. Hän sanoo jatkuvasti: ”Anteeksi, en halua satuttaa sinua.” Minä yritän saada kohtauksen näyttämään hyvältä. Tajusin että meidän pitäisi tehdä jotain toisin koska kohtaus ei sellaisenaan toiminut kovin hyvin. Mietin siinä kirjaimellisesti mitä olisin tehnyt isoisäni antaman kaitafilmikameran kanssa ja tajusin että käden ei tarvitsisi olla Eddie Marsanin käsi. Se voisi olla Tomin. Ja Tom tietäisi tarkalleen kuinka kovaa painaa aseella. Hän ei satuttaisi itseään.

Otimme siis hänen kätensä ja maalasimme sen näyttämään vähän enemmän Eddien kädeltä. Laitoimme sen Eddien hihaan, joten käsi jonka näette -- näytän sen teille uudestaan, ei ole Eddien käsi, se on Tomin. Tom esittää siis kahta roolia (Naurua.) Eikä hän vaatinut senttiäkään enempää rahaa. Tässä, katsokaa se uudelleen. Tuossa hän on. Hän heräilee. Hän on unelias, hän on kokenut kovia. Tomin käsi. Tomin käsi. Tomin käsi. (Naurua) No, kuitenkin. Eli. (Aplodeja) Kiitos. Ei siis välttämättä tarvita hienointa tekniikkaa upeiden asioiden tekemiseen elokuvissa. Ja isoisäni kunniaksi arvoituslaatikko pysyy suljettuna. Kiitos. (Aplodeja.)