Emiliano Salinas: Kansalaisten vastaus väkivaltaisuuteen

Nimeni on Emiliano Salinas ja puhun teille tänään siitä roolista, joka meillä, yhteiskunnan jäsenillä, on väkivaltaisessa ilmapiirissä, joka vallitsee maassamme tänä päivänä. Synnyin vuonna 1976. Kasvoin perinteisessä meksikolaisessa perheessä. Minulla oli tavallinen lapsuus: Kävin koulussa, leikin kavereitteni ja serkkujeni kanssa. Mutta sitten isästäni tuli Meksikon presidentti ja elämäni muuttui.

Se mitä aion sanoa, ainakin osa asioista, joita aion kertoa, tulevat olemaan kiistanalaisia. Ensinnäkin, koska minä olen henkilö, joka kertoo ne, ja toiseksi, koska se, mitä kerron, on totta. Se tulee hermostuttamaan monia, koska nämä ovat asioita, joita emme halua kuulla. Mutta oleellista on kuunnella, koska se on kiistämätöntä ja ratkaisevaa. Tämä hermostuttaa monia rikollisjärjestöjen jäseniä samoista syistä. Puhun siitä roolista, joka meillä, yhteiskunnan jäsenillä, on tässä ilmiössä, ja neljästä erilaisesta vastaustasosta, joka meillä kansalaisilla on väkivaltaa vastaan. Ymmärrän, että joillekin voi olla vaikeaa erottaa, että olen Carlos Salinas de Gortarin poika siitä että, olen kansalainen, joka on huolestunut maamme tämänhetkisestä tilanteesta. Alkää huolehtiko. Se ei ole tarpeellista sanomani tärkeyden ymmärtämiseksi.

Mielestäni meillä on ongelma Meksikossa. Meillä on suuri ongelma. Uskon että olemme yhteisymmärryksessä tämän kanssa. Kukaan ei ole eri mieltä-- olemme kaikki samaa mieltä että meillä on ongelma. Emme ole samaa mieltä siitä, mikä ongelma meillä tosiasiassa on. Onko se Zetas, huumekauppiaat, hallitus, korruptio, köyhyys vai jokin muu? Uskon, että mikään näistä ei ole ongelmamme. En tarkoita etteivät ne ansaitse huomiota. Mutta emme voi huolehtia näistä asioista, jos emme ensin ratkaise todellista ongelmaa, joka meillä on Meksikossa.

Todellinen ongelmamme on se, että suurin osa meistä meksikolaisista kokee olevansa tilanteen uhreja. Olemme uhrien maa. Historiallisesti, olemme aina esiintyneet jonkin tai jonkun uhreina. Olimme espanjalaisten uhreja. Sitten olimme ranskalaisten uhreja. Sitten olimme Don Porfirion uhreja. Sitten olimme Institutionaalisen vallankumouspuolueen uhreja. Jopa Salinasien. Ja El Pejen. Ja nyt Zetas-kartellin ja salakuljettajien ja rikollisten ja kidnappaajien... Hetkinen! Entä jos mikään näistä ei ole ongelmamme? Ongelma ei ole ne asiat, joiden uhreja tunnemme olevamme. Ongelma on se, että omaksumme uhrin roolin. Meidän täytyy avata silmämme ja tajuta, että emme ole uhreja. Jos vain lopettaisimme ajattelemasta, että olemme uhreja, jos lopettaisimme käyttäytymästä kuin uhrit, maamme voisi muuttua paljon!

Puhun teille miten voimme siirtyä yhteiskunnasta, joka kokee olevansa tilanteiden uhri, vastuulliseksi ja aktiiviseksi yhteiskunnaksi, joka ottaa tämän maan tulevaisuuden omiin käsiinsä. Puhun tänään neljästä erilaisesta kansalaistoiminnan tasosta väkivaltaa vastaan, heikoimmasta vahvimpaan. Kaikista heikoin kansalaistoiminnan taso väkivaltaa vastaan on sen kieltäminen ja välinpitämättömyys. Tänä päivänä suuri osa meksikolaisesta yhteiskunnasta kieltää koko kohtaamamme tilanteen. Haluamme jatkaa jokapäiväistä elämäämme, vaikka emme ole tavallisesssa tilanteessa. Päivittäinen elämä maassamme on, sanoisin vähintäänkin epätavallista, elämme poikkeustilanteessa. Kuten joku, jolla on vakava sairaus, uskottelee, että hänellä on flunssa, joka menee ohi, me uskottelemme että Meksikolla on flunssa. Mutta se ei ole flunssa. Meksikolla on syöpä. Ja jos emme tee tälle asialle mitään, syöpä tulee tappamaan Meksikon.

Meksikolaisen yhteiskunnan täytyy siirtyä kieltämisestä ja välinpitämättömyydestä kansalaistoiminnan seuraavalle tasolle, joka on, tosiasiassa, tunnustaminen. Ja tämä tunnustaminen kylvää vihaa -- tämän tilanteen vakavuuden tunnustaminen. Mutta pelko on parempi kuin välinpitämättömyys, koska pelko ajaa meitä toimimaan. Monet ihmiset Meksikossa ovat peloissaan tänä päivänä. Olemme erittäin peloissamme. Ja me toimimme pelon ajamina. Ja antakaa minun kertoa, mikä on ongelmana, kun toimimme pelon ajamina -- ja tämä on kansalaistoiminnan toinen taso: pelko.

Ajatelkaamme Meksikon katuja: ne ovat vaarallisia väkivallan takia, joten ihmiset pysyvät kotona. Tekeekö se kaduista turvallisempia vai turvattomampia? Turvattomampia! Kadut muuttuvat autioimmiksi ja turvattomimmiksi, joten me pysymme enemmän kotona-- jonka takia kadut ovat jopa autiompia ja turvattomampia, ja me pysymme kotona yhä enemmän. Tämä noidankehä ajaa koko kansan jumiin heidän koteihinsa, pelosta jäykkinä -- jopa enemmän peloissaan kuin olimme ulkona kadulla. Meidän täytyy kohdata tämä pelko. Meidän täytyy siirtää meksikolainen yhteiskunta, yhteiskunnan jäsenet, jotka ovat tällä tasolla, seuraavalle tasolle, joka tarkoittaa toimintaa.

Meidän täytyy kohdata pelkomme ja ottaa takaisin katumme, kaupunkimme ja naapuristomme. Monillle toimintaan liittyy raivo. Pelko muuttuu raivoksi. He sanovat: " En kestä tätä enää. Tehdään tälle jotain." Viime aikoina -- tämä on arvio -- 35 julkista lynkkausta on kirjattu tähän mennessä vuonna 2010 Meksikossa. Yleensä luku on yksi tai kaksi vuodessa. Nyt meillä on yksi joka viikko. Tämä todistaa, että yhteiskunta on epätoivoinen ja ottaa lain omaan käteensä. Valitettavasti, väkivaltaiset teot -- vaikka toiminta on parempi kuin ei ollenkaan toimintaa -- mutta siihen osallistuminen vain peittää väkivallan. Jos olen väkivaltainen sinua kohtaan ja sinä vastaat väkivaltaisesti, sinä olet osa väkivaltaisuutta ja näin peität minun väkivaltaisuuteni.

Joten kansalaistoiminta on välttämätöntä, mutta on myös välttämätöntä ottaa ihmiset, jotka ovat raivon ja väkivallan tasolla seuraavalle tasolle, väkivallattomalle tasolle. Se on rauhallinen, järjestäytynyt kansallistoiminta, joka ei tarkoita passiivista toimintaa. Se on määriteltyä ja tehokasta, mutta väkivallatonta. Meillä on esimerkkejä tästä Meksikossa. Kaksi vuotta sitten Galenan kaupungissa, Chihuahuassa, yhteisön jäsen kidnapattiin, Eric Le Barón. Hänen veljensä, Benjamín ja Julián. kokosivat koko yhteisön koolle miettimään mikä olisi paras toimintasuunnitelma: maksaa lunnaat, ottaa aseet esille ja lähteä kidnappaajien perään vai kysyä hallitukselta apua.

Lopulta, Benjamín ja Julián päättivät, että parasta, mitä he voisivat tehdä, olisi koota yhteisö ja toimia yhdessä. Mitä he tekivätkään? He mobilisoivat koko Le Barónin yhteisön menemään Chichuahuaan, missä he järjestivät istumalakon kaupungin keskuspuistossa. He lähettivät viestin kidnappaajille: "Jos haluatte lunnasrahat, tulkaa hakemaan ne. Me odotamme teitä täällä." He odottivat siellä. Seitsemän päivää myöhemmin Eric vapautettiin ja hän pääsi palaamaan kotiin. Tämä on esimerkki siitä, mitä järjestäytynyt yhteiskunta pystyy tekemään, yhteiskunta, joka toimii.

Tottakai rikolliset voivat iskeä takaisin. Ja tässä tapauksessa he tekivät niin. Heinäkuun seitsemäntenä, vuonna 2009, Benjamin Le Barón murhattiin. Mutta Julián Le Barón jatkaa työtä ja hän on mobilisoinut yhteisöjä Chihuahuassa yli vuoden ajan. Yli vuoden ajan hän on tiennyt, että hänen päästään on luvattu palkkio. Mutta hän jatkaa taistelua. Hän jatkaa järjestelemistä. Hän jatkaa mobilisointia. Näitä sankaritekoja on ympäri maata. Jos tuhannet julianit työskentelisivät yhdessä, Meksiko olisi hyvin erilainen maa. Ja heitä on keskuudessamme! Heidän vain täytyy nostaa kätensä. Synnyin Meksikossa, kasvoin Meksikossa, ja matkan varrella olen opppinut rakastamaan Meksikoa. Uskon, että jokainen joka on vieraillut tässä maassa -- puhumattakaan kaikista meksikolaisista -- on samaa mieltä siitä, että ei ole vaikeaa rakastaa Meksikoa.

Olen matkustanut paljon ja missään muualla en ole nähnyt samaa intohimoa, joka meksikolaisilla on. Omistautuminen kansalliseen jalkapallojoukkueeseen. Se omistautuminen, joka meillä on auttaa katastrofien uhreja, kuten vuoden 1985 maanjäristyksessä tai tämän vuoden tulvissa. Se intohimo, jolla laulamme kansallislaulun lapsuudesta saakka. Kun uskoimme Masiosaren olevan outo vihollinen ja lauloimme suoraan kuin lapsen sydämestä: "sotilas jokaisessa veljessä". Luulen, että suurin loukkaus, kaikista pahin tapa loukata meksikolaista, on loukata hänen äitiään. Äiti on kaikista pyhin asia maailmassa. Meksiko on meidän äitimme ja tänään hän huutaa takaisin lapsiaan. Elämme kaikista vaikeimpia aikoja lähihistoriassamme. Meidän äitiämme, Meksikoa, on kohdeltu kaltoin silmiemme edessä. Mitä aiomme tehdä? Masiosare, outo vihollinen, on täällä. Missä on sotilas jokaisessa veljessä?

Mahatma Gandhi, yksi historian suurimmista kansalaistaistelijoista sanoi: "Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä." Nyt Meksikossa etsitään Gandheja. Tarvitsemme Gandheja. Tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka rakastavat Meksikoa ja ovat valmiita toimimaan. Tämä on kutsu kaikille todellisille meksikolaisille yhtyä tähän aloitteeseen. Tämä on kutsu, jotta kaikki ne asiat, joita rakastamme Meksikossa -- juhlat, markkinat, ravintolat, kanttiinit, tequila, mariachit, serenaadit, majatalot, El Grito, kuolleiden päivä, San Miguel, ilo, intohimo elää, taistelu ja kaikki mitä merkitsee olla meksikolainen ei häviäisi tästä maailmasta.

Olemme hyvin voimakkaan vastustajan edessä. Mutta meitä on paljon enemmän. He voivat ottaa yhden miehen elämän. Kuka tahansa voi tappaa minut, tai sinut, tai sinut. Mutta kukaan ei voi tappaa aitojen meksikolaisten sielua. Taistelu on voitettu mutta meidän täytyy vielä taistella se. 2000 vuotta sitten roomalainen runoilija Juvenal sanoi jotain, jolla on kaikua nykypäivään suoraan kaikkien todellisten meksikolaisten sydämeen. Hän sanoi: "Pidä suurimpana syntinä sitä, että suosit elämää kunnian sijasta ja elämisen takia menetät sen, mikä on elämisen arvoista." Kiitoksia. (Aplodeja)