Elizabeth Gilbert luovuuden hoitamisesta

Olen kirjailija. Kirjojen kirjoittaminen on ammattini, mutta tietysti enemmänkin. Se on myös suuri elämänmittainen rakkauteni ja innostukseni. Enkä odota sen koskaan muuttuvan. Mutta, näin sanottuani, jotakin omituista on tapahtunut hiljattain elämässäni ja urallani, jotakin, joka on pakottanut minut tarkistamaan koko suhtautumiseni tähän työhön. Tuo omituinen asia on se, että kirjoitin hiljattain tämän kirjan, tämän muistelman nimeltä "Eat, Pray, Love", joka, toisin kuin yksikään aikaisempi kirjani, jostakin syystä löysi tiensä maailmalle ja siitä tuli tämä iso megasensaatio, kansainvälinen menestysteos. Tämän seurauksena, minne tahansa menenkin ihmiset kohtelevat minua kuin olisin tuomittu. Olen tosissani -- tuomittu, tuomittu! Ja he tulevat luokseni huolestuneena ja sanovat, "Etkö ole huolissasi -- etkö pelkää, ettet koskaan kykene ylittämään tuota? Etkö pelkää, että jatkat kirjoittamista koko elämäsi etkä koskaan enää kirjoita kirjaa, josta kukaan maailmassa kiinnostuisi alkuunkaan, enää koskaan?"

Sehän on rauhoittavaa. Mutta se olisi pahempaa, ellen sattuisi muistamaan, että yli 20 vuotta sitten, kun ensimäistä kertaa aloin kertoa ihmisille -- ollessani teini-ikäinen -- että haluan olla kirjailija, kohtasin tämän saman pelonomaisen reaktion. Ihmiset sanoivat: "Etkö pelkää, ettet tule koskaan menestymään? Etkö pelkää, että torjutuksi tulemisen aiheuttama häpeä tappaa sinut? Etkö pelkää, että tulet käyttämään tähän koko elämäsi ilman, että se ikinä johtaa mihinkään ja tulet kuolemaan särkyneiden haaveiden keskelle tappion katkera maku suussasi?" (Naurua) Tiedättehän.

Vastaus -- kaikkiin noihin kysymyksiin on: "Kyllä". Pelkään kaikkia noita asioita. Olen aina pelännyt. Ja niiden lisäksi pelkään monia muita asioita, joita ihmiset eivät osaa edes arvata. Kuten merilevää ja muita pelottavia asioita. Mutta, mitä tulee kirjoittamiseen, olen viime aikoina miettinyt ja kummastellut, että miksi? Onko se järkevää? Onko loogista, että kenenkään tulisi olla peloissaan työstä, jonka he kokevat olevan heille tarkoitettu. Ja mikä tekee luovista hankkeista sellaisia, että ne saavat meidät todella hermostuneiksi toistemme henkisestä hyvinvoinnista tavalla, jolla mitkään muut ammatit eivät saa? Kuten esimerkiksi isäni, joka oli kemian alan insinööri, en muista kertaakaan hänen 40-vuotisen uransa aikana kenenkään kysyneen häneltä pelkäsikö hän olla kemian alan insinööri? Hei John, miten kemian alan insinöörin työkammosi jaksaa? Se ei vain tullut esille. Mutta, totuuden nimissä, kemian alan insinöörit eivät ole vuosisatojen saatossa keränneet mainetta alkoholisteina ja maanis-depressiivisinä. (Naurua)

Me kirjailijat, meillä on hiukan tuollainen maine, eikä ainoastaan kirjailijoilla vaan vaikuttaa siltä, että luovia ihmisiä, tyylilajista riippumatta, pidetään mieleltään valtavan epätasapainoisina. Eikä tarvitse kuin vilkaista sitä kaameaa määrää pelkästään 1900-luvulla kuolleita upeita luovia persoonallisuuksia, jotka kuolivat nuorina ja usein oman kätensä kautta. Ja jopa ne, jotka eivät suoranaisesti tehneet itsemurhaa, vaikuttavat joutuneen lahjojensa murskaamiksi. Norman Mailer sanoi viimeisessä haastattelussaan, juuri ennen kuolemaansa "Jokainen kirjani on tappanut minua hiukan lisää." Harvinainen toteamus henkilön omasta elämäntyöstä. Mutta me emme edes silmäämme räpäytä, kun kuulemme jonkun sanovan tuollaista, koska olemme kuulleet sellaista niin pitkään ja olemme jotenkin täysin sisäistäneet ja yhteisesti hyväksyneet käsityksen siitä, että luovuus ja kärsimys ovat jotenkin luonnostaan kytköksissä ja että taiteellisuus johtaa lopulta aina ahdistukseen.

Kysymys, jonka haluan esittää kaikille täällä tänään on: oletteko sinut tuon ajatuksen kanssa? Oletteko sinut sen kanssa -- koska sitä katsoo vain tuumankin päästä ja -- minä en ole sinut sen olettaman kanssa. Minusta se on vastenmielinen. Mielestäni se on myös vaarallinen, enkä halua nähdä sen säilyvän seuraavalle vuosisadalle. Mielestäni on parempi, jos kannustamme luovia yksilöitä elämään.

Ja tiedän varmaksi, että minun tapauksessani -- minun tilanteessani -- olisi hyvin vaarallista alkaa lipsua tuolle pimeälle olettamuksen polulle erityisesti, kun ottaa huomioon urani tämänhetkiset olosuhteet. Jotka ovat -- katsokaa, olen melko nuori, olen vain noin 40-vuotias. Minulla on ehkä vielä toiset neljä vuosikymmentä töitä edessäni. Ja on yhä todennäköisempää, että tästä eteenpäin kaikkea kirjoittamaani tullaan arvioimaan maailmalla työnä, jonka tein viimeisimmän, järjettömän menestyksekkään kirjani jälkeen. Minun pitäisi puhua suoraan, koska olemme kaikki kuin ystäviä täällä -- on yhä todennäköisempää, että suurin menestykseni on takanapäin. Voi Jeesus mikä ajatus! Tiedättehän, tuollainen ajatus voisi saada ihmisen aloittamaan ginin juomisen aamuyhdeksältä, enkä halua päätyä siihen. (Naurua) Mieluummin jatkaisin tätä työtä, jota rakastan.

Ja niinpä kysymys kuuluu, kuinka? Pitkän pohdinnan jälkeen minusta vaikuttaa siltä, että voidakseni jatkaa kirjoittamista, minun täytyy työskennellä siten, että luon itselleni jonkinlaisen suojaavan psykologisen rakennelman. Minun täytyy löytää jokin keino pitää kirjoittaessani turvaväli itseni ja kirjoituksiini kohdistuvien reaktioiden aiheuttaman, minulle niin luonnollisen ahdistuksen välissä. Etsiessäni viimeisen vuoden ajan malleja siitä, kuinka voisin tehdä sen, olen katsellut halki aikojen ja olen yrittänyt löytää muita yhteiskuntia nähdäkseni olisiko heillä ollut meitä parempia ja järkevämpiä ajatuksia luovien ihmisten auttamisesta pärjäämään luovuuteen liittyvien tunnepohjaisten riskien kanssa.

Ja tuo etsintä johti minut antiikin Kreikkaan ja antiikin Roomaan. Pysytelkää siis kanssani, koska tarina poukkoilee sinne tänne. Mutta antiikin Kreikassa ja antiikin Roomassa -- ihmiset eivät sattuneet uskomaan siihen, että luovuus olisi peräisin ihmisistä. Ihmiset uskoivat, että luovuus oli jumalainen palvelijahenki, joka tuli ihmisiin jostakin kaukaisesta ja tuntemattomasta lähteestä, kaukaisten ja tuntemattomien syiden vuoksi. Kreikkalaiset kutsuivat näitä luovuuden jumalaisia palvelijahenkiä "demoneiksi". Sokrates tunnetusti uskoi, että hänellä oli demoni, joka puhui hänelle viisauksia kaukaisuudesta. Roomalaisilla oli sama idea, mutta he kutsuivat tuollaisia näkymättömiä henkiä neroiksi. Se on hienoa, koska roomalaiset eivät oikeastaan ajatelleet, että nero olisi erityisen taitava yksilö. He uskoivat, että nerous on jokin taianomainen jumalainen entiteetti, jonka uskottiin kirjaimellisesti asuvan taiteilijan studion seinissä kuten kotitonttu Dobby, ja joka tulee ulos ja näkymättömästi auttaa taiteilijaa tämän työssä ja muotoilee työn lopputuloksen.

Loistavaa -- siinä se on, juuri se välimatka, josta puhun -- se psykologinen rakennelma, joka suojelee ihmistä työnsä tuloksilta. Ja kaikki tiesivät, että näin se toimii. Niinpä antiikin taiteilijat olivat suojassa tietyiltä asioita, kuten esimerkiksi liialliselta narsismilta. Jos työ oli loistava, ei voinut ottaa siitä kaikkea kunniaa, koska kaikki tiesivät, että tuo näkymätön nero oli auttanut taiteilijaa. Jos työ näet meni mönkään, se ei ollut täysin oma syy. Kaikki tiesivät, että henkilön nero oli hiukan kehno. Ja näin länsimaiset ihmiset ajattelivat luovuudesta pitkän aikaa.

Ja sitten tuli renessanssi ja muutti kaiken. Saimme tämän suuren ajatuksen laittaa ihminen koko maailmakaikkeuden keskipisteeksi kaikkien jumalten ja mysteerien yläpuolelle siten, ettei jumalaisten määräysten mukaan toimiville mystisille olennoille jäänyt tilaa. Ja niin sai alkunsa rationaalinen humanismi, ja ihmiset alkoivat uskoa luovuuden tulevan kokonaan yksilöstä itsestään. Ja ensimmäistä kertaa historiassa ihmiset alkavat kutsua tiettyjä taiteilijoita neroiksi sen sijaan, että heillä olisi nero.

Ja minun täytyy sanoa teille, että se oli mielestäni suuri virhe. Tiedättekö, mielestäni siinä, että yhden vaivaisen ihmisen annetaan uskoa, että hän on kuin alus, kuin kaiken jumalaisen, luovan, tuntemattoman, ikuisen mysteerin lähde ja syvin olemus, on hiukan liian paljon vastuuta yhden hauraan ihmisen psyyken kannettavaksi. Se on kuin pyytäisi jotakuta nielaisemaan auringon. Se vain vääntää ja vääristää täysin egoja ja luo näitä hallitsemattomia odotuksia suorituskykyyn liittyen. Ja luulen, että tuollainen paine on tappanut taiteilijoitamme viimeiset 500 vuotta.

Ja, jos tämä on totta, ja uskon sen olevan, kysymys kuuluu, mitä nyt? Voimmeko toimia toisin? Ehkä voimme palata johonkin antiikkiseen ymmärrykseen ihmisen ja luovuuden mysteerin välisestä suhteesta. Ehkä emme. Ehkä emme voi vain pyyhkiä pois 500 vuoden rationaalisen humanismin ajatuksia yhden 18 minuutin puheen aikana. Ja yleisössä varmaankin on ihmisiä, jotka tulisivat nostamaan esille tieteellisesti päteviä epäilyksiä liittyen keijuihin, jotka seuraavat ihmisiä ja hierovat keijumehua heidän projekteihinsa ja asioihinsa. En luultavasti saa kaikkia teitä taakseni tässä asiassa.

Mutta kysymys, jonka haluan esittää on -- miksi ei? Miksemme ajattelisi siitä tällä tavalla? Koska siinä on yhtä paljon järkeä kuin missä tahansa muussa kuulemassani liittyen luovan prosessin täydellisen sietämättömään arvaamattomuuteen. Kuten jokainen, joka joskus on yrittänyt tehdä jotain -- eli käytännössä jokainen täällä -- hyvin tietää, se prosessi ei aina toimi rationaalisesti. Ja joka voi itse asiassa toisinaan tuntua suoranaisen paranormaalilta.

Kohtasin hiljattain erityislaatuisen amerikkalaisen runoilijan Ruth Stonen, joka on yli 90 ja on ollut runoilija koko elämänsä ajan. Hän kertoi minulle, kuinka hän kasvoi Virginian maaseudulla työskennellen pelloilla ja hän kertoi, kuinka hän tunsi ja kuuli runon tulevan kohti häntä yli maiseman. Ja hän sanoi sen tulevan kuin myrskytuuli. Ja se tulisi kuin kaahaten hänen luokseen. Ja hän tunsi sen tulevan, koska se sai maan keinumaan hänen jalkojensa alla. Hän tiesi, että siinä vaiheessa oli vain yksi asia tehtävissä, ja se oli, hänen sanoin, "juosta kuin hullu". Hän juoksisi kuin hullu taloon, ja runo jahtaisi häntä, ja jutun juoni oli se, että hänen täytyi löytää pala paperia ja kynä riittävän nopeasti, jotta hän pystyisi taltioimaan sen, kun se rynnistäisi hänen lävitseen. Ja joinain kertoina hän ei olisi riittävän nopea, ja hän juoksisi ja juoksisi eikä ehtisi talolle ajoissa ja runo kaahaisi hänen lävitseen ja hän menettäisi sen. Hän sanoi sen jatkavan halki maiseman etsien, hänen sanojensa mukaan, "seuraavaa runoilijaa". Ja sitten oli hetkiä -- tätä kohtaa en koskaan unohda -- hän sanoi, että oli hetkiä, jolloin hän melkein kadottaisi runon. Ja hän juoksi tuolloin taloon ja etsi paperia ja runo kulki hänen lävitseen ja hän tarttui kynään juuri, kun se meni hänen lävitseen ja sitten, hän sanoi, että hän ikään kuin kurkottaisi siihen toisella kädellään ja nappaisi siitä kiinni. Hän tarttuisi runoa sen hännästä ja vetäisi sen takaperin ruumiiseensa samalla, kun hän kirjaisi sitä paperille. Ja näinä kertoina runo muodostuisi paperille täydellisenä ja koskemattomana, mutta takaperin, viimeisestä sanasta ensimmäiseen. (Naurua)

Kun kuulin tuon ajattelin, että se on ällistyttävää, koska se on juuri kuten oma luova prosessini. (Naurua)

Se ei ole ollenkaan kuin luova prosessini -- en ole ajatusten liukuhihna! Olen jukuripää ja minun täytyy työskennellä siten, että nousen ylös joka päivä samaan aikaan ja hikoilen ja raadan ja kaahaan sen läpi todella epämukavasti. Mutta kaikessa jukuripäisyydessäni toisinaan jopa minä olen kohdannut sitä. Ja uskoisin, että myös moni teistä. Tiedättekö, että jopa minä olen kokenut työn tai ideoiden kulkevan lävitseni lähteestä, jota en tunnista. Ja mikä se lähde on? Ja kuinka voimme suhtautua siihen tavalla, joka ei saa meitä menettämään järkeämme vaan itse asiassa auttaa meitä pysymään järjissämme?

Ja paras nykypäivän esimerkki minulle on ollut muusikko Tom Waits, jota sain haastatella useita vuosia sitten aikakauslehtijuttua varten. Ja keskustelimme tästä, ja tiedättehän, Tom oli suurimman osan elämästään melko pitkälti nykyaikaisen, modernin piinatun artistin ruumiillistuma, joka yritti hallita tällaisia hallitsemattomia luovuuden impulsseja, jotka olivat täysin sisäistettyjä.

Mutta sitten hänestä tuli vanhempi, hän rauhoittui ja yhtenä päivänä hän ajoi moottoritietä Los Angelesissä, ja tuolloin kaikki muuttui. Hän kaasutti menemään ja yhtäkkiä hän kuuli melodian pätkän, joka tuli hänen päähänsä, kuten inspiraatio usein tulee, vaikeasti tavoitettavana ja härnäävänä ja hän haluaa sen. Se on mahtava, ja hän haluaa sen, mutta hänellä ei ole siihen keinoa. Hänellä ei ole paperinpalaa, ei kynää, hänellä ei ole nauhuria.

Joten hän alkaa tuntea sen vanhan ahdistuksen nousevan sisällään tyyliin: "Menetän tämän, ja tämä laulu tulee piinaamaan minua ikuisesti. En ole tarpeeksi hyvä enkä pysty siihen". Panikoinnin sijaan hän vain lopetti. Hän vain lopetti koko ajatusprosessin, ja teki jotakin täysin ennennäkemätöntä. Hän vain katsoi kohti taivasta ja sanoi "Anteeksi, etkö näe, että ajan?" (Naurua) "Näytänkö siltä, että voin kirjoittaa laulun juuri nyt? Jos todella tahdot olla olemassa tule takaisin paremmalla hetkellä, kun voin pitää sinusta huolen. Muussa tapauksessa mene vaivaamaan jotakuta muuta. Mene häiritsemään Leonard Cohenia."

Ja hänen koko prosessinsa muuttui sen jälkeen. Ei hänen työnsä, se pysyi yhtä synkkänä kuin aina. Mutta prosessi ja raskas ahdistus sen ympärillä hävisi, kun hän otti neron sisältään, jossa se aiheutti vain ongelmia, ja vapautti sen sinne mistä se oli tullutkin ja ymmärsi, ettei sen tarvitse olla sisäinen piinaava asia. Se voisi olla kummallista, ihmeellistä, outoa yhteistyötä, kuin keskustelua Tomin ja hänen kummallisen ulkopuolisen asian välillä, joka ei aivan ole Tom.

Kuullessani tämän tarinan aloin ajautua hiukan samaan suuntaan ja se jo kerran pelasti minut. Tämä ajatus pelasti minut, kun olin kirjoittamassa kirjaani "Eat, Pray, Love" ja sorruin yhteen niistä epätoivon onkaloista, joihin me kaikki putoamme työstäessämme jotakin, joka ei etene ja alamme ajatella, että siitä tulee katastrofi, että tästä tulee huonoin koskaan kirjoitettu kirja. Ei vain huono, vaan huonoin ikinä kirjoitettu kirja. Ja aloin ajatella, että minun pitäisi vain hylätä koko projekti. Mutta sitten muistin Tomin puhumassa taivaalle ja kokeilin sitä itse. Ja niin minä nostin katseeni käsikirjoituksesta ja suuntasin kommenttini huoneeni tyhjään nurkkaukseen. Sanoin ääneen: "Kuule sinä, otus, sinä ja minä molemmat tiedämme, että jollei tästä kirjasta tule loistava, se ei ole täysin minun vikani. Koska sinä voit nähdä, että laitan tähän kaikkeni, eikä minulla ole tämän enempää annettavaa. Joten, jos haluat sen olevan parempi, sinun on parempi tulla esiin ja tehdä osuutesi. Mutta jos et tee sitä, tiedätkö, antaa olla kokonaan. Aion jatkaa kirjoittamista kaikesta huolimatta, koska se on työni. Ja tahtoisin saada merkinnän siitä, että minä ilmestyin tänään töihin tekemään oman osuuteni." (Naurua)

Koska -- (Suosionosoituksia) näin se lopulta on -- vuosisatoja sitten Pohjois-Afrikassa ihmiset kerääntyivät kuutamotansseihin, joissa pyhä tanssi ja musiikki jatkuivat tuntikausia aina päivänkoittoon saakka. Ja ne olivat aina upeita tilaisuuksia, koska tanssijat olivat ammattilaisia ja he olivat loistavia. Mutta aina silloin tällöin, hyvin harvoin, jotakin tapahtui ja joku esiintyjistä muuttui yliluonnolliseksi. Ja tiedätte varmaan mistä puhun, koska te kaikki olette jossain vaiheessa elämäänne nähneet tällaisen esityksen. Oli kuin aika pysähtyisi, ja tanssija astuisi jonkinlaisen portaalin läpi eikä hän tehnyt mitään eri tavalla kuin aiemmin, 1000 aiempana iltana, mutta kaikki asettuisi kohdalleen. Ja yhtäkkiä hän ei enää vaikutakaan olevan pelkkä ihminen. Hänet onkin valaistu sisältä, valaistu alhaalta ja täysin jumalaisen tulen valaisema.

Ja kun tämä tapahtui, niinä aikoina, ihmiset tiesivät, mistä oli kyse ja he puhuttelivat sitä sen nimellä. He laittoivat kätensä yhteen ja alkoivat ylistää, "Allah, Allah, Allah, Jumala, Jumala, Jumala." Se on Jumala, tiedättehän. Mielenkiintoinen historiallinen sivuhuomautus -- kun maurit valloittivat eteläisen Espanjan he toivat tämän tavan mukanaan ja sen ääntämisasu muuttui vuosisatojen saatossa "Allah, Allah, Allahista" muotoon "Ole, ole, ole", jota edelleen kuulee härkätaisteluissa ja flamencotansseissa. Espanjassa, kun esiintyjä on tehnyt jotakin mahdotonta ja taianomaista, "Allah, ole, ole, Allah, mahtavaa, bravo," käsittämäntöntä, siinä se on -- vilahdus Jumalasta. Se on mahtavaa, koska tarvitsemme sitä.

Mutta, vaikea paikka tulee seuraavana aamuna, tanssijalle itselleen, kun hän herää ja ymmärtää, että on tiistai, kello on 11 eikä hän enää ole vilahdus Jumalasta. Hän on vain ikääntyvä kuolevainen, jolla on todella huonot polvet, eikä hän ehkä enää koskaan nouse samoihin korkeuksiin uudestaan. Eikä kukaan ehkä enää koskaan ylistä Jumalaa hänen tanssiessaan, ja mitä hän sitten tekee koko loppuelämänsä? Tämä on vaikeaa. Tämä on yksi kipeimmistä asioista, joihin luovassa elämässä tulee alistua. Mutta ehkä sen ei tarvitse olla aivan niin täynnä tuskaa, jos alusta pitäen ei sattunutkaan uskomaan, että kaikista uskomattomimmat puolet tulivat henkilöstä itsestä. Vaan ehkä uskoikin, että ne olivat lainassa jostakin vaikeasti kuviteltavasta lähteestä elämän hienoa hetkeä varten ja sen jälkeen tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin jollekin toiselle. Ja tiedättekö, jos ajattelemme näin, kaikki alkaa muuttua.

Näin minä olen alkanut ajatella ja niin olen todellakin ajatellut viimeisten kuukausien ajan työskennellessäni kohta julkaistavan kirjani parissa, joka on vaarallisen, pelottavan yliodotettu seuraaja epäluonnolliselle menestysteokselleni.

Ja se mitä minun pitää jatkuvasti toistaa itselleni, kun todella hermostun asiasta, on älä pelkää. Älä lannistu. Tee vain työsi. Palaa työsi ääreen, mitä ikinä se onkin. Jos työsi on tanssia, tanssi. Jos se jumalainen, kierosilmäinen nero, joka on määrätty tapaukseesi päättää näyttää jonkinlaisen pilkahduksen ihmeestä, edes pieneksi hetkeksi sinun työsi kautta niin "Ole!" Ja jos näin ei käy, tanssi tanssisi kuitenkin. Ja "Ole!" sinulle siitä huolimatta. Minä uskon tähän ja minusta meidän pitää kertoa siitä. "Ole!" teille, kaikesta huolimatta, pelkästään siitä, että jääräpäisinä ja rakastavina tulette paikalle yhä uudestaan.

Kiitos. (Suosionosoituksia) Kiitos. (Suosionosoituksia)

June Cohen: Ole! (Suosionosoituksia)