Dave Eggers esittää TED-palkintotoivomuksensa: Olipa kerran koulu

Kiitos todella paljon kaikilla tediläisille, etenkin Chrisille ja Amylle. En voi uskoa, että olen täällä. En ole nukkunut viikkoihin. Neil ja minä istuimme tuolla vertaillen, kuinka vähän olemme nukkuneet. odottaessamme tätä. En ole koskaan ollut näin hermostunut ja teen tätä, kun olen hermostunut. Tajusin tämän juuri. Aion puhua siitä, mitä teimme tässä organisaatiossa nimeltä 826 Valencia, ja sitten aion puhua siitä, miten me kaikki voimme liittyä mukaan ja tehdä samanlaisia asioita.

Noin vuonna 2000 asuin Brooklynissa ja yritin saada ensimmäistä kirjaani valmiiksi. Vaeltelin hämmentyneenä kaikki päivät, koska kirjoitin puolestayöstä aamuviiteen. Kävelin ympäriinsä pökerryksissä päivisin. Minulla ei ollut henkistä terävyyttä puhua päivisin, mutta minulla oli liukuvat tunnit. Park Slopessa, Brooklynin naapurustossa, jossa asuin on paljon kirjailijoita -- kirjailijoiden suhteellinen määrä on todella korkea verrattuna tavallisiin ihmisiin. Toisaalta, olin kasvanut opettajien ympäröimänä. Äitini oli opettaja, siskostani tuli opettaja ja yliopiston jälkeen monet ystäväni päätyivät opettajiksi. Joten kuulin jatkuvasti heidän puhuvat elämistään ja kuinka inspiroivia he olivat, ja he olivat ahkerimpia ja jatkuvasti inspiroivia ihmisiä, joita tunsin.

Mutta tiesin niin monia heidän esteistään, ja monia heidän käymistä kamppailuistaan. Ja yksi niistä oli, että monet ystäväni, jotka opettivat kaupungin kouluissa, kärsivät vaikeuksista pitää joitakin oppilaitaan mukana luokan tasolla etenkin lukemisessa ja kirjoittamisessa. Monet näistä oppilaista tulivat kodeista, joissa ei puhuttu englantia kotona, monilla oli erityisvaatimuksia, tai oppimisvaikeuksia. Ja tietenkin he työskentelivät kouluissa, jotka joskus tai hyvin usein olivat alirahoitettuja. He puhuivat minulle tästä ja sanoivat, "Tiedätkö, me todella vain tarvitsemme lisää ihmisiä, enemmän lihasvoimaa, enemmän henkilökohtaista huomiota, enemmän tunteja, enemmän asiantuntemusta ihmisiltä, jotka osaavat hyvin englantia ja voivat työskennellä kahden kesken näiden oppilaiden kanssa."

Ja minä sanoin: "No, miksette vain työskentele heidän kanssaan kahden kesken?" Ja he sanoivat: "No, meillä on viisi 30-40 hengen luokkaa. Parhaimmillaan 150, 180, 200 oppilasta päivässä. Kuinka me mitenkään voisimme antaa oppilaille edes tunnin viikossa kahdenkeskistä huomiota?" Työviikko pitäisi moninkertaistaa, ja opettajat pitäisi kloonata. Aloimme puhua tästä. Ja samaan aikaan, minä ajattelin sitä valtavaa ihmisjoukkoa, jonka tunnen: kirjailijoita, kustannustoimittajia, toimittajia, jatko-opiskelijoita, apulaisprofessoreita, muutamia nimetäkseni. Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkinlaiset joustavat työajat ja kiinnostus englantiin kielenä -- Toivoisin, että minullakin olisi kiinnostus englantiin kielenä, mutta en puhu sitä kovin hyvin nyt. Yritän. Tuo kello on saanut minut satimeensa. Mutta kaikilla tuntemillamme oli kiinnostus kirjoitetun sanan ensisijaisuuteen demokratian ja sivistyneen elämän vaalijana. Ja heillä oli aikaa ja kiinnostusta, mutta samaan aikaan yhteisössäni ei ollut tietääkseni toimintaa, joka toisi nämä kaksi ryhmää yhteen.

Joten kun muutin San Franciscoon, vuokrasimme tämän rakennuksen. Ajatuksena oli laittaa McSweeney´s -- McSweeneys Quarterly, jonka julkaisimme kaksi tai kolme kertaa vuodessa ja muutama muu lehti -- aioimme muuttaa sen toimistoksi ensimmäistä kertaa. Se oli aikaisemmin keittiössäni Brooklynissa. Aioimme muuttaa sen toimistoksi, ja aioimme jakaa tilan tukiopetuskeskuksen kanssa. Joten ajattelimme: "Meillä on kaikki nämä kirjailijat ja kustannustoimittajat ja kaikki -- niin sanottu kirjoittava yhteisö tulossa päivittäin joka tapauksessa toimistoon, miksemme vain avaisi rakennuksen etuosan koululaisille koulun jälkeen, saisi apua kirjoitettuihin kotiläksyihin, joten näiden kahden yhteisön välissä ei olisi mitään rajaa?" Ajatus oli, että me työskentelisimme sen parissa, mitä milloinkin teimme, ja 14.30 oppilaat tulvisivat sisään, ja keskeyttäisimme työmme, tai vaihtaisimme, tai työskentelisimme hiukan myöhempään tai miten vain. Antaisimme nuo iltapäivän tunnit naapuruston oppilaille.

Joten meillä oli tämä tila, vuokrasimme sen, vuokraisäntä oli vahvasti tukena. Meillä oli tämä seinämaalaus. Se on Chris Waren seinämaalaus, joka periaatteessa kertoo painotyön koko historian seinämaalauksen muodossa -- vie paljon aikaa sulattaa se ja siihen vaaditaan, että seisoo keskellä katua. Vuokrasimme tämän tilan. Kaikki oli mahtavaa lukuun ottamatta sitä, että vuokraisäntä sanoi: "Tämä tila on kaavoitettu liikehuoneistoksi; teidän pitää keksiä jotain. Teidän on myytävä jotain. Ette voi pitää vain tukiopetuskeskusta." Joten ajattelimme: "Hah-hah! Todellako!" Emme keksineet mitään olennaista myytäväksi, mutta teimme tarpeelliset tutkimukset. Se oli aikaisemmin painohuone, joten siellä oli kumilattiat, akustinen laattakatto, loisteputket. Purimme sen kaiken, ja alta löysimme kauniit puulattiat, valkoiseksi pestyt palkit ja se näytti ihan -- kun olimme kunnostamassa tilaa, joku sanoi: "Tiedättekö, se näyttää oikeastaan ihan laivan rungolta." Ja katselimme ympärillemme ja joku muu sanoi: "No, voisitte myydä tarvikkeita työtä tekevälle merirosvolle."

Ja niin me teimme. Se nauratti kaikkia ja sanoimme: "Tuossa on ajatusta. Myykäämme merirosvotarvikkeita." Tämä on merirosvojen tarvikekauppa. Tässä on jonkin sortin luonnostelma, jonka tein lautasliinaan. Mahtava puuseppä rakensi tämän kaiken, ja saimme sen näyttämään merirosvotarvikemaiselta. Tässä näette jaloittain myytäviä lankkuja meillä on tarvikkeita keripukin torjumiseen; meillä on puujalkoja, ne ovat kaikki käsin tehtyjä ja sovitetaan paikalleen; ylhäällä näette silmälaput, joka on musta rivi, jokapäiväiseen käyttöön, yleisin silmälappu, ja tässä on pastellinsävyinen ja muita värejä illanviettoihin -- erityistapahtumiin, bar mitzvahiin ja muihin.

Joten avasimme tämän paikan. Tämä on sammio, jonka täytämme aarteilla oppilaiden kaiveltavaksi: tässä on varasilmiä menetyksen varalta; tässä on joitain kylttejä, joita meillä on joka puolella: "Merirosvojen käytännön piloja." Tätä lukiessasi vedämme narusta tiskin takana, ja kahdeksan moppiharjaa putoaa päähäsi. Tämä oli vain yksi minun juttuni -- sanoin, että meillä on oltava jotakin päähän putoavaa. Siis moppiharjoja. Ja tämä on kalateatteri, joka on vain suolavesisäiliö kolmella istuimella, ja aivan takaosaan olemme sijoittaneet tilan. Joka on tukiopetuskeskus. Tuossa on tukiopetuskeskus, ja suoraan takana on McSweeney´s-toimisto, jossa me kaikki työskelemme lehden tai kirjan toimittamisen tai muun sellaisen parissa.

Lapset tulevat sisään -- Tai me luulimme heidän tulevan. Minun pitää mennä hiukan takaisin. Järjestimme paikan, avasimme sen, käytimme kuukausia ja kuukausia kunnostaessamme tätä paikkaa. Meillä oli pöydät, tuolit, tietokoneet, kaikki. Menin internet-firman huutokauppaan Palo Alton Holiday Innissä ja ostin 11 G4:sta tuosta vain. Joka tapauksessa, toimme ne kaikki, järjestimme kaiken ja odotimme. Aloitimme noin 12 ystäväni kanssa, vuosia tuntemieni ihmisten kanssa, jotka olivat naapurustossa asuvia kirjailijoita. Ja me istuimme. Ja 14.30 laitoimme taulun ulos jalkakäytävälle ja siinä luki vain: "Ilmaista tukea englannin ja kirjoittamisen tarpeisiisi -- Tule vain sisään, kaikki on ilmaista." Ajattelimme: "No, he syöksyvät läpi porteista, he tulevat rakastamaan tätä." Ja he eivät rakastaneet. Joten odotimme, istuimme pöydissä, odotimme. Ja kaikki alkoivat lannistua, koska meni viikkoja ja viikkoja ja me vain odotimme ja, todella, kukaan ei tullut.

Ja sitten joku huomautti meille siitä tosiasiasta, että ehkä kyseessä oli luottamuspula, koska teimme töitä merirosvotarvikekaupan takahuoneessa. Emme ikinä tulleet ajatelleeksi, uskotteko? Noihin aikoihin, suostuttelin naisen nimeltä Niveneh Caligari, pitkäaikainen sanfranciscolainen kasvattaja -- hän opetti nyt Mexico Cityssä, hänellä oli kaikki tarvittava kokemus, hän tiesi kaiken kasvatuksesta, omasi yhteyden alueen yhteisöön ja opettajiin. Suostuttelin hänet muuttamaan Mexico Citystä, missä hän opetti; hän aloitti toiminnanjohtajana. Hän loi välittömästi yhteydet opettajiin ja vanhempiin ja oppilaisiin ja kaikkiin, ja yhtäkkiä paikka oli itse asiassa täynnä joka päivä.

Ja mitä yritimme tarjota joka päivä oli kahdenkeskinen huomio. Tavoitteena oli saada kaikille oppilaille kahdenkeskistä huomiota. Tiedättekö, on todistettu, että 35-40 kahdenkeskistä huomiota vuosittain nostaa oppilaan arvosanaa pykälällä. Useimpien oppilaiden kotona ei puhuttu englantia. He tulevat sinne, usein heidän vanhempansa -- ette näe sitä tässä, mutta tuolla on kirkkoparvi jonka ostin kerran Berkeleyn huutokaupasta -- vanhemmat joskus katselevat, kun heidän lapsiaan ohjataan. Joten se oli perusta, kahdenkeskinen huomio. Ja yhtäkkiä paikka oli täynnä lapsia joka päivä. Valencia Streetin noilla kulmilla kahden maissa, 14.30 tulee usein isoreppuisten lapsien ohittamaksi, tai jotain, itse asiassa he juoksevat keskusta kohti.

Mikä on aika outoa, koska kyseessä on tietyllä tavalla koulu. Mutta tässä tapahtuu jotain psykologista joka tekee siitä hiukan erilaista. Ja toinen tekijä on, että tähän ei liity leimaa. Lapset eivät mene "Apua tarvitsevien lasten keskukseen" tai johonkin sellaiseen. Se on 826 Valencia. Ensinnäkin, se on merirosvojen tarvikekauppa, mikä on järjetöntä. Ja toiseksi, takaosassa on kirjakustantamo. Joten harjoittelijamme itse asiassa työskentelivät usein samoilla pöydillä olkapää olkapään vieressä, tietokone oppilaiden tietokoneiden vieressä.

Siitä siis tuli tukiopetuskeskus -- kutsuimme sitä julkaisukeskukseksi -- ja kirjoituskeskus. He menevät sisään ja he voivat päätyä työskentelemään lukiolaisen kanssa, joka itse asiassa työstää romaania -- koska meillä oli myös hyvin lahjakkaita lapsia. Tähän ei liity mitään leimaa. Kaikki työskentelevät vierekkäin. Se on kokonaisuudessan luova ponnistus. He näkevät aikuisia. He kopioivat heidän käyttäytymistään. Nämä aikuiset työskentelevät heidän alueellaan. Joten he voivat nojautua kohti, kysyä kysymyksen joltakin aikuiselta, ja se kaikki tietyllä tavalla tukee toistaan. Siellä on paljon ristikkäispölytystä. Ainoa ongelma on, etenkin McSweeney´sillä työskenteleville aikuisille, jotka eivät olleet tajunneet tätä kaikkea ilmoittautuessaan, että siellä on vain yksi WC. Se muodostuu ongelmaksi 60 lapsella päivässä.

Mutta tiedättekö, siitä on jotain, että lapset saavat kotitehtävänsä valmiiksi ajoissa, he saavat kaiken tämän huomion -- he menevät kotiin ja ovat valmiita. He eivät viivyttele, he eivät tee kotitehtäviään TV:n edessä. He voivat mennä kotiin 17.30, nauttia perheestään, nauttia muista harrastuksista, mennä ulos, leikkiä. Ja se johtaa onnelliseen perheeseen. Joukko onnellisia perheitä luo onnellisen yhteisön. Joukko onnellisia yhteisöjä sidottuna toisiinsa on onnellinen kaupunki ja onnellinen maailma. Joten avain kaikkeen on kotitehtävät! Siinä se siis on -- kahdenkeskinen huomio.

Aloitimme noin 12 vapaaehtoisella, ja sitten meitä oli noin 50. Ja sitten muutama sata. Ja nyt rekisterissämme on 1 400 vapaaehtoista. Olemme tehneet vapaaehtoistoiminnan uskomattoman helpoksi. Avainasia on, että vaikka olisi vain muutama tunti kuussa ne kaksi tuntia vierekkäin yhden oppilaan vieressä, keskittynyt huomio loistaa valoa heidän työhönsä, heidän ajatuksiinsa ja itseilmaisuunsa, se on todella käänteentekevää, koska niin monet oppilaat eivät ole kokeneet sitä aikaisemmin. Joten sanoimme: "Vaikka sinulla olisi vain kaksi tuntia yhtenä sunnuntaina puolen vuoden välein, sillä ei ole väliä. Se riittää." Se on yksi syy, miksi tukiopettajien joukko kasvoi niin nopeasti.

Sitten sanoimme: "Mitäs me teemme tilalla päiväsaikaan, koska sen pitää olla käytössä ennen puoli kolmea?" Joten aloimme tuomaan luokkia käymään päiväsaikaan. Joka päivä meillä on luokkaretkiä, joilla he luovat yhdessä kirjan; näette tässä, kuinka sitä kirjoitetaan. Tässä yksi luokka, joka on aivan liian innoissaan kirjoittamisesta. Kun vain osoittaa kameralla luokkaa, se näyttää aina tältä. Tässä on yksi kirjoista, joita he tekevät. Huomatkaa kirjan nimi "Kirja, jota ei koskaan lainattu: Titanic." Kirjan ensimmäinen rivi on: "Olipa kerran kirja nimeltä Cindy, joka kertoi Titanicista." Samaan aikaan takana on aikuinen, joka kirjoittaa tämän muistiin, suhtautuu siihen vakavasti, mikä räjäyttää heidän tajuntansa.

Meillä oli vielä lisää tutoreita käytössä. Tässä on kuva vain osasta tutoreita yhdessä tapahtumassa. Opettajat, joiden kanssa teemme töitä -- ja kaikki on opettajille erilaista -- he kertovat meille, mitä tehdä. Menimme paikalle ajatellen, "Me olemme todella, täysin muovattavissa. Teidän on kerrottava meille. Vanhemmat kertovat meille. Opettajat kertovat meille, miten olemme eniten hyödyksi."

He sanoivat: "Miksette tule kouluihin?" Entä oppilaat, jotka eivät tulisi luoksenne, välttämättä, joilla ei ole aktiivisia vanhempia, jotka toisivat heidät, tai jotka eivät ole tarpeeksi lähellä?" Joten aloimme sanoa: "No, meillä on 1 400 ihmistä tutorlistallamme. Laitetaan vain sana kiertämään." Yksi opettaja sanoo: "Tarvitsisin 12 tutoria seuraavaksi viideksi sunnuntaiksi." Työstämme esseitä. Lähettäkää heidän tänne." Joten laitamme sanan kiertämään: 1 400 tutoria. Kuka tahansa pääsee, ilmoittautuu. He menevät paikalle noin puoli tuntia ennen oppituntia. Opettaja kertoo heille, mitä tehdä, miten tehdä, mikä heidän koulutuksensa on, mikä heidän projektinsa on siihen mennessä. He työskentelevät opettajan ohjauksessa, ja kaikki tapahtuu yhdessä isossa tilassa. Ja se on itse asiassa mitä teemme, ihmiset menevät suoraan työpaikaltaan, suoraan kotoaan, suoraan luokkahuoneeseen ja suoraan työskentelemään oppilaiden kanssa. Sitä kautta voimme työskennellä tuhansien ja tuhansien oppilaiden kanssa. Ja sitten toinen koulu sanoi: "No, mitäpä jos me vain annamme teille luokkahuoneen ja te voitte miehittää sen päiväksi?"

Joten tässä on Everettin Middle Schoolin kirjoittajahuone, jonka koristelimme merirosvotyyliin. Se on ihan kirjaston vieressä. Ja siellä autamme kaikkia koulun 529 lasta. Tässä on heidän sanomalehtensä "Straight-Up News" jossa on pormestari Gavin Newsomin jatkuva kolumni molemmilla kielillä - englanniksi ja espanjaksi. Eräänä päivänä Isabel Allende kirjoitti meille ja sanoi: "Hei, miksette tee kirjaa lukiolaisten kanssa? Haluan heidän kirjoittavan, miten väkivaltaisessa maailmassa saavutetaan rauha." Menimme Thurgood Marshallin lukioon, jonka kanssa olemme työskennelleet muissa asioissa, ja annoimme toimeksiannon oppilaille. Sanoimme: "Isabel Allende lukee kaikki esseenne lopuksi. Hän julkaisee ne kirjana. Hän maksaa kirjan painamisen pokkarina. Se tulee olemaan tarjolla kaikissa kirjakaupoissa (San Franciscon) lahden alueella. ja koko maailmassa Amazonin kautta ja mitä vielä." Nämä lapset työskentelivät kovemmin kuin koskaan elämässään, ulkopuolisen yleisön vuoksi, ja toisessa päässä oli Isabel Allende. Luulen, että meillä oli 170 tutoria, jotka tekivät töitä tämän kirjan parissa heidän kanssaan ja tämä onnistui uskomattoman hyvin. Meillä oli isot juhlat lopussa. Tämän kirjan voitte löytää joka paikasta. Ja se johti sarjaan näitä. Amy Tan sponsoroi seuraavan: "Pääsen ehkä vielä jonnekin." Ja tästä tuli jatkuva asia. Enemmän ja enemmän kirjoja.

Nyt olemme ikään kuin koukussa tähän kirjajuttuun. Lapset työskentelevät kovemmin kuin koskaan elämässään, jos he tietävät sen olevan pysyvää, he tietävät, että se tulee olemaan hyllyssä, he tietävät, ettei kukaan voi pyyhkiä pois sitä, mitä he ajattelivat tai sanoivat, että me kunnioitimme heidän sanojaan, kunnioitimme heidän ajatuksiaan satoja tunteja ja viisi-kuusi versiota -- kaikki tämä huomio heidän ajatuksilleen. Ja kun he ovat kerran päässeet sille tasolle, kun he ovat kirjoittaneet sillä tasolla, he eivät koskaan palaa takaisin. Se on täysin käänteentekevää. Ja kaikkia niitä myydään kaupassa. Tämä on lankkujen lähellä. Myymme kaikkia oppilaskirjoja. Mihin muualle laittaisimme ne? Joten olemme myyneet niitä, ja jotain kummallista on tapahtunut kaupoille. Itse asiassa kaupat -- vaikka aloitimme vitsinä -- kauppa itse asiassa tuotti rahaa. Sllä maksettiin vuokra. Ehkä kyseessä on vain San Francisco -juttu En tiedä, en halua arvostella. Mutta ihmiset tulivat sisään -- ja tämä oli ennen merirosvoelokuvia ja kaikkea! Se tuotti paljon rahaa. Ei paljon rahaa, mutta sillä maksettiin vuokra ja täyspäiväinen työntekijä. Vasemmalla tuossa ovat merikartat.

Siitä tuli väylä yhteisöön. Ihmiset tulivat sisään ja sanoivat: "Mitä --? Mikä tämä on?" En halua kiroilla verkossa. Onko se sääntö? En tiedä. He sanoivat: "Mikä tämä on?" Ja ihmiset tulivat sisään ja oppivat lisää. Ja sitten aivan perällä -- tuossa on yleensä pieni ketju -- aivan perällä, he näkivät lapset tukiopetuksessa. Tässä on menossa luokkaretki. Ja he voivat tehdä ostoksia, ja he saattavat todennäköisemmin ostaa hiukan laardia, tai hirssin papukaijalleen tai koukun, tai koukkusuojan yöksi, myymme tätä kaikkea. Joten kaupalla meni itse asiassa todella hyvin. Mutta se toi sisään niin paljon ihmisiä: opettajia, lahjoittajia, vapaaehtoisia, kaikki. Koska se oli katutasossa. Se oli auki yleisölle. Se ei ollut kansalaisjärjestö, haudattuna 30. kerrokseen tai johonkin ydinkeskustan rakennukseen. Se oli aivan siellä naapurustossa, jota se palveli ja se oli avoinna kaikkina aikoina yleisölle. Sitten tuli tämä hiukan outo, onnellinen sattuma.

Kaikki Brooklynissa tuntemani ihmiset sanoivat: "Miksei meillä ole tällaista paikkaa täällä?" Monet heistä olivat aikaisemmin olleet kasvattajia tai olivat tulevia kasvattajia, joten he yhdistivät voimansa paikallisten suunnittelijoiden ja paikallisten kirjailijoiden kanssa ja veivät ideaa eteenpäin itsenäisesti ja tekivät oman juttunsa. He eivät halunneet myydä merirosvotuotteita; he ajattelivat, ettei se toimisi siellä. Ottaen huomioon New Yorkin rikoksentorjuntayhteisön, he avasivat Brooklynin Supersankarien tarvikeyhtiön. Tässä on Sam Pottsin hienoa suunnittelua. Ajatuksena oli tehdä siitä kuin ne avainkaupat, joissa on oltava kaikki palvelut, joita on ikinä tarjottu, siellä on kaikki. Joten he avasivat tämän paikan. Sisältä se on kuin Costco supersankareille -- kaikki tarvikkeet ikään kuin perusmuodossa. Nämä ovat kaikki käsityötä. Nämä ovat kaikki jonkin sortin tuunattuja muita tarvikkeita tai jotain. Sam Potts on tehnyt kaikki pakkaukset.

Tässä on konnaneristysyksikkö, jonne lapset voivat laittaa vanhempansa. Tässä on toimisto. Tässä on pieni holvi -- tavarat on laitettava sinne, ne nousevat sähköhissillä ja sitten kassan tyyppi kertoo sinulle, että sinun on vannottava sankaruuden vala, joka on tehtävä, jos haluaa ostaa jotain. Ja se, todella, rajoittaa heidän myyntiään. Henkilökohtaisesti se on minusta ongelma. Koska heidän on tehtävä se käsi sydämellä ja kaikkea. Tässä on joitain tuotteita. Ne ovat kaikki käsin tehtyjä. Tässä on salainen henkilöllisyyspaketti. Jos haluat ottaa Sharon Boonen henkilöllisyyden, yksi amerikkalainen naispuolinen markkinointipäällikkö New Jerseyn Hobokenista. Se on täysi muistio kaikesta, jota sinun tarvitsee tietää Sharon Boonesta. Tämä on viittamo, jossa sovitetaan viitta ja sitten on käveltävä ylös nämä kolme rautaporrasta ja me käynnistämme hydrauliset tuulettimet kaikilta puolilta ja viitan toiminnan voi nähdä toiminnassa. Ei ole mitään pahempaa kuin nousta tuonne ylös ja sitten viitta myttäytyy tai vastaavaa. Ja sitten, salainen ovi -- se on yksi hyllyistä, jota ei näe kävellessä kohti, mutta se avautuu hitaasti. Sen voi nähdä tuossa keskellä kiinnityskoukkujen vieressä. Se aukenee, ja tukikeskus on siellä takana. Voitte nähdä täyden vaikutuksen!

Mutta tämä on -- haluan korostaa -- paikallisesti rahoitettu, paikallisesti rakennettu. Kaikki suunnittelijat, kaikki rakentajat, kaikki oli paikallista, kaikki aika oli vapaaehtoista. Minä vain tulin paikalle ja sanoin: "Kyllä, menee hienosti," tai jotain. Se oli siinä. Voitte nähdä ajan kaikissa New Yorkin viidessä naapurustossa taustalla. Tässä on tila tukituntien aikana. Siellä on todella vilkasta. Samat periaatteet: kahdenkeskinen huomio, täydellinen paneutuminen oppilaan työhön ja rajaton optimismi ja tietynlainen mahdollisuus luovuuteen ja ideoihin. Ja tämä katkaisin kääntyy heidän päässään kun he kävelevät 5,5 metriä tuon kummallisen kaupan halki, eikö niin? Se on koulu, mutta se ei ole koulu. Se ei selvästi ole koulu, vaikkakin he työskentelevät vierekkäin pöydillä, kynillä ja papereilla, mitä lie.

Tässä on yksi oppilaista, Khaled Hamdan. Voitte lukea hänen sitaattinsa. Koukussa videopeleihin ja televisioon. Ei pystynyt keskittymään kotona. Tuli sisään. Löysi keskittymiskykynsä. Ja ei voinut paeta sitä. Ja pian, hän jo kirjoitti. Hän viimeisteli kotitehtävänsä aikaisin -- jäi koukkuun kotitehtävien tekoon. Se on koukuttava asia saada ne valmiiksi ja tarkastuttaa ne ja tietää, että tulee saavuttamaan seuraavan asian ja olemaan valmis seuraavan päivän kouluun. Joten hän jäi koukkuun siihen ja alkoi sitten tehdä muita asioita. Hän on nyt julkaissut viidessä kirjassa. Hän oli yhtenä kirjoittajana piladokumentissa epäonnistuneista supersankareista nimeltä Super-Has-Beens. Hän kirjoitti sarjan nimeltä Pingviini Balboa, joka on tappeleva -- nyrkkeilevä -- pingviini. Hän luki ääneen pari viikkoa sitten 500 ihmiselle Symphony Spacessa 826 New Yorkin varainkeruutilaisuudessa. Hän on siellä joka päivä. Hän on evankelinen sen suhteen. Hän tuo myös serkkunsa nyt mukanaan. Heitä tulee siis neljä perheenjäsentä joka päivä.

Käyn tämän läpi todella nopeasti. Tässä Los Angeles. The Echo Park Travel Mark: "Koska tahansa olet, olemme jo silloin." Tämä on ikään kuin huoltoasema aikamatkustajille. Joten kuten näette: kaikki on kuin huoltoasemalla pitääkin. Iilimatoja. Mammutin lohkoja. Heillä on jopa oma jääjuomakoneensa: "Rikki. Tule takaisin eilen."

Joka tapauksessa. Aion hypätä eteenpäin. Nämä ovat paikkoja, jotka ovat vain yhteydessä meihin, tekevät tätä samaa: Word St Pittfield, Massachusettsissa. Ink Spot Cincinnatissa. Youth Speaks Kalifornian San Franciscossa, joka innoitti meitä. Studio St. Louis St Louisissa. Austinin Lepakkoluola Austinissa. Taistelevat sanat Irlannin Dublinissa, Roddy Doylen käynnistämä; tämä avataan huhtikuussa. Nyt aion siirtyä TED toiveeseeni -- käykö se?

Selvä; minulla on minuutti aikaa. Siis, TED-toive: Toivon, että sinä -- sinä henkilökohtaisesti ja jokainen luova yksilö ja jokainen tuntemasi organisaatio -- etsii tavan olla yhteistyössä alueesi paikallisen koulun kanssa ja kerrot tarinan siitä, miten osallistuit, jotta vuoden päästä meillä on tuhat esimerkkiä -- tuhat! -- käänteentekevistä kumppanuuksista. Syvällisiä loikkia eteenpäin! Nämä voivat olla asioita, joita teette jo. Tiedän, että niin monet tässä tilassa tekevät jo todella kiinnostavia asioita. Tiedän sen tosiasiana. Kertokaa näitä tarinoita ja inspiroikaa toisianne nettisivulla.

Olemme luoneet nettisivun, aion vaihtaa nyt minusta meihin toivojina: Me toivomme, että tämän konferenssin osallistujat ohjaavat uutta osallistumisen aikakautta julkisissa kouluissamme. Me toivomme, että te otatte johtopaikan yhdistämällä innovatiivisen henkenne ja kokemuksenne yhteisönne innovatiivisten kasvattajien kanssa. Antakaa opettajien aina johdattaa. He kertovat teille, miten olette hyödyksi. Toivon, että astutte esiin ja autatte. Tapoja on miljoonia. Voitte kävellä paikalliseen kouluunne ja konsultoida opettajia. He kertovat teille aina, miten voitte auttaa. Tämä on tehty San Franciscon Hot Studion kanssa, he tekivät uskomatonta työtä. Tällä nettisivulla on jo joukko tarinoita, paljon ideoita. Se on nimeltään "Olipa kerran koulu", joka on mielestäni hieno nimi. Sivusto dokumentoi kaikki projektit, jotka syntyvät tässä konferenssissa ja ympäri maailmaa. Joten menkää sivustolle; näette joukon ideoita. Voitte inspiroitua niistä, ja sitten voitte lisätä omanne, kunhan pääsette alkuun. Hot Studio teki mainiota työtä tiukalla aikataululla, joten vierailkaa sivulla. Jos teillä on kysymyksiä, voitte kysyä tältä kaverilta, joka on kansallisten ohjelmiemme johtaja. Hän on puhelimitse tavoitettavissa. Voitte lähettää hänelle sähköpostia, hän vastaa kaikkiin kysymyksiin. Ja hän inspiroi teitä ja saa teidät vauhtiin ja ohjaa teitä prosessin läpi, jotta voitte tuottaa muutosta.

Ja se voi olla hauskaa! Se on tämän puheen ydin -- sen ei tarvitse olla steriiliä. Sen ei tarvitse olla byrokraattisen kestämätöntä. Voitte käyttää niitä taitoja, joita teillä on. Koulut tarvitsevat teitä. Opettajat tarvitsevat teitä. Oppilaat ja vanhemmat tarvitsevat teitä. He tarvitsevat todellista henkilöäsi: fyysistä persoonaasi ja avointa mieltäsi ja avoimia korviasi ja rajatonta myötätuntoasi, istumassa heidän vieressään, kuunnellen ja nyökkäillen ja kysyen kysymyksiä tunti tunnin jälkeen. Jotkut näistä lapsista eivät vain tiedä, kuinka hyviä he todella ovat: kuinka fiksuja ja kuinka paljon heillä on sanottavaa. Sinä voit kertoa sen heille. Sinä voit osoittaa sen valon heihin, yksi inhimillinen vuorovaikutus kerrallaan. Joten me toivomme, että liitytte meihin. Kiitos paljon.