Becky Blanton: Vuoteni kodittomana

Olen kirjailija ja journalisti sekä myös äärettömän utalias ihminen. Niinpä 22 journalistivuoteni aikana olen oppinut suoriutumaan monista uusista asioista. Kolme vuotta sitten yksi oppimistani uusista asioista oli näkymättömäksi muuttuminen. Minusta tuli yksi työtä tekevistä kodittomista. Luovuin sanomalehdentoimittajan työstäni isäni kuoltua saman vuoden helmikuussa ja päätin ryhtyä matkustelemaan. Hänen kuolemansa otti melko lujille ja oli paljon asioita, joita halusin sisäistää ja käydä läpi matkustellessani.

Olen telttaillut koko ikäni. Tulin siihen tulokseen, että asuminen vuoden ajan henkilöpakettiautossa olisi verattavissa pitkään telttailumatkaan. Niinpä pakkasin kissani, rottweilerini sekä matkailuvarusteeni vuoden 1975 mallia olevaan Chevy vaniin ja suunnistin kohti auringonlaskua samalla unohtaen täysin kolme erittäin tärkeää seikkaa. Yksi: yhteiskunta rinnastaa ihmisarvon pysyvään osoitteeseen, hökkelikin kelpaa. Kaksi: en tajunnut kuinka nopeasti muiden ihmisten negatiiviset käsitykset voivat vaikuttaa todellisuuteemme, mikäli sallimme tämän. Kolme: en ymmärtänyt, että kodittomuus on pikemminkin asenne kuin elämäntyyli.

Alussa autossa asuminen oli suurenmoista. Pääsin suihkuun leirintäalueilla, söin säännöllisesti ulkona. Minulla oli aikaa rentoutumiseen ja suremiseen. Sitten iskivät isäni kuoleman aiheuttamat viha ja masennus. Vapaan toimittajan työt loppuivat ja tarvitsin kokopäivätyön laskujen maksamiseksi. Todella leuto kevät muuttui tuskastuttavan kuumaksi kesäksi. Tuli myös mahdottomaksi pysäköidä mihinkään - (naurua) - paljastamatta sitä tosiseikkaa, että minulla oli mukanani kissa ja koira, ja oli todella kuuma. Kissa kulki sisään ja ulos auton avoimesta ikkunasta. Koira meni koirien päivähoitoon. Minä hikoilin. Aina kun vain mahdollista, käytin henkilökunnan suihkuja toimistoissa ja kuorma-autojen taukopaikoilla. Vaihtoehtoisesti peseydyin julkisissa wc-tiloissa.

Öinen lämpötila autossa oli harvoin alle 30 astetta, joten nukkuminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Ruoka pilaantui kuumuudessa. Jää suli jääkaapissa muutamassa tunnissa ja kaikki oli jokseenkin surkeaa. Minulla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa, tai paremminkin mahdollisuutta asuntoon, minne voisin ottaa mukaan rottweilerin ja kissan. En suostunut luopumaan niistä, joten päätin jäädä autoon. Kun kuumuus sai minut liian pahoinvoivaksi, jotta olisin voinut yöllä kävellä 15 metriä autoni ulkopuolella sijaitseviin julkisiin wc-tiloihin, käytin ämpäriä ja roskapussia wc:nä.

Sään muuttuessa talviseksi lämpötila laski pakkasen puolelle pysyvästi. Tämä merkitsi minulle paljon uusia haasteita. Vaihdoin joka ilta pysäköintipaikkaa, jotta minua ei huomattaisi ja jotta välttyisin kahnauksilta poliisin kanssa. Tämä ei aina onnistunut.

Tunsin kadottaneeni elämäni hallinnan. En tiedä. kuinka ja milloin se tapahtui, mutta joka tapauksessa muutuin lahjakkaasta kirjailijasta ja journalistista autossa asuvaksi kodittomaksi naiseksi ällistyttävän nopeasti. Minä en ollut muuttunut. Älykkyysosamääräni ei ollut laskenut. Kyvykkyyteni, korkea moraalini, arvomaailmani, kaikki minuun liittyvä pysyi entisenä. Jokin muutos minussa kuitenkin oli tapahtunut. Pikkuhiljaa vajosin yhä syvemmälle masennukseen.

Lopulta joku neuvoi minut kodittomien terveysasemalle. Menin sinne, koska en ollut peseytynyt kolmeen päivään. Olin yhtä pahanhajuinen ja masentunut kuin muutkin jonossa seisovat. Sen sijaan en ollut juoppo enkä huumeiden käyttäjä. Kun sitten monet kodittomista miehistä, joukossa entinen yliopiston professori, huomasivat tämän, he sanoivat: " Et ole koditon, joten miksi oikein olet täällä?" Muut kodittomat eivät pitäneet minua kodittomana, vaikka itse pidin. Professori kuunteli tarinani ja sanoi: "Sinulla on työpaikka. Sinulla on toivoa. Oikealta kodittomalta puuttuu toivo." Terveysasemalta saamani masennuslääkiyksen seurauksena minulle tuli itsemurha-ajatuksia. Muistan ajatelleeni: "Jos tappaisin itseni, niin kukaan ei edes huomaisi sitä."

Pian tämän jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle kuulleensa, että Tim Russert, maanlaajuisesti tunnettu journalisti, oli puhunut minusta valtakunnallisessa tv-ohjelmassa. Isäni kuolemaa edeltävänä vuonna hänestä kirjoittamani essee oli Timin uudessa kirjassa. Tim esiintyi eri keskusteluohjelmissa ja kertoi minun kirjoittamisestani. Kun tajusin, että Tim Russert, entinen Meet the Press -ajankohtaisohjelman juontaja, puhui kirjallisesta tuotannostani samaan aikaan kun itse asuin autossa Wal-Mart-kauppaketjun pysäköintalueella, purskahdin nauruun. Niin teidänkin pitäisi. (Naurua)

Nauroin, koska tilanne oli ajautunut niin pitkälle, että en enää tiennyt, olinko kirjailija vaiko koditon nainen. Niinpä menin kirjakauppaan. Löysin Timin kirjan. Seisoin siellä ja luin esseeni uudestaan ja itkin, koska olin kirjailija. Minä olin kirjailija. Pian tämän jälkeen muutin takaisin Tennesseen osavaltioon. Asuin välillä autossa ja välillä ystävien luona. Aloin myös jälleen kirjoittaa. Seuraavaan kesään mennessä olin työtä tekevä journalisti ja voitin jopa palkintoja. Asuin omassa huoneistossa. En ollut enää koditon enkä myöskään näkymätön.

Tuhannet ihmiset ovat osa- tai kokopäivätyössä ja asuvat autoissaan. Yhteiskunta kuitenkin jatkuvasti leimaa kielteisesti ja kriminalisoi ajoneuvossa kadun varrella asumisen. Niinpä koditon, työtä tekevä koditon, jää yleensä näkymättömäksi. Jos sattumalta joskus tapaat jonkun, keskustele heidän kanssaan, rohkaise heitä ja anna heille toivoa. Ihmismieli pystyy selviämään mistä tahansa kunhan sillä on toivoa. En ole täällä kodittomien puolestapuhujana. En ole täällä rohkaisemassa antamaan rahaa seuraavaksi tapaamallenne pyytäjälle. Olen täällä sen sijaan kertoakseni, omiin kokemuksiini perustuen, että ihmisiä ei pidä samaistaa heidän asuin- tai nukkumapaikkaansa tai määrätynhetkiseen elämäntilanteeseensa. Kolme vuotta takaperin asuin autossa Wal-Martin pysäköintialueella. Tänään sen sijaan olen TED-puhujana. Toivolle löytyy aina - aina - sijaa. Kiitos. (Aplodeja)