Aditi Shankardass: Toinen mielipide oppimishäiriöistä

Kun olin 10-vuotias, serkkuni vei minut kiertokäynnille lääketieteelliseen kouluun. Erityisesti, hän vei minut patologian laboratorioon ja otti aidot ihmisaivot purkista ja laittoi ne käsiini. Ja siinä se oli, ihmistietoisuuden istuin, ihmiskehon voimapesä, suoraan käsissäni. Sinä päivänä tiesin, että kasvettuani isoksi, aioin ryhtyä aivolääkäriksi, tieteilijäksi, joksikin sellaiseksi.

Vuosia myöhemmin, kasvettuani vihdoin isoksi, unelmastani tuli totta. Tehdessäni väitöskirjaani lasten lukihäiriön neurologisista syistä, törmäsin hämmästyttävään tietoon, jonka haluaisin jakaa tänään kanssanne. On arvioitu, että joka kuudes lapsi, siis yksi kuudesta, kärsii jonkinlaisesta kehityshäiriöstä. Se on häiriö, joka hidastaa lapsen henkistä kehitystä ja aiheuttaa pysyvää henkistä haittaa. Jokainen teistä täällä tietää ainakin yhden lapsen, joka kärsii kehityshäiriöstä.

Mutta tämä hämmensi minua eniten; huolimatta siitä, että kaikki nämä häiriöt syntyvät aivoissa, useimmat häiriöt diagnosoidaan pelkästään käyttäytymistä tutkimalla. Aivotoimintahäiriön dianosointi katsomatta itse aivoihin, on kuin hoitaisi sydänongelmaista potilasta pelkästään oireiden perusteella, tekemättä EKG:tä tai röntgenkuvausta sydämen kunnon selvittämiseksi. Minusta se vaikutti intuitiiviselta, että diagnosoidakseen ja hoitaakseen aivotoiminnan häiriöitä tarkasti, olisi katsottava suoraan aivoihin. Pelkän käytöksen tarkkailu voi jättää huomiotta tärkeän osan palapeliä ja antaa epätäydellisen tai jopa vääränlaisen kuvan lapsen ongelmista. Huolimatta kaikista lääketieteen edistysaskelista, aivotoiminnan häiriöiden diagnosointi yhdellä lapsella kuudesta pysyi rajoittuneena.

Sitten tutustuin Harvardin yliopiston tiimiin, joka oli ottanut käyttöön kehittynyttä lääketieteellistä teknologiaa ja lopulta käyttänyt sitä, tutkimuksen sijaan, lasten aivotoimintahäiriöiden diagnosointiin. Heidän uraauurtava teknologiansa mittaa aivosähkökäyrän tai sähköisen tominnan aivoissa reaaliaikaisesti, antaen kuvan aivoista, kun se työskentelee, ja sitten havaitsee pienimmänkin epänormaalin toiminnan näössä, keskittymisessä, kielessä, kuulossa. Ohjelma nimeltä Brain Electrical Activity Mapping paikallistaa epänormaalin toiminnan lähteen aivoissa. Toinen ohjelma nimeltä Statistical Propability Mapping tekee matemaattisia laskutoimituksia selvittääkseen, onko jokin näistä poikkeavuuksista kliinisesti merkittävä, antaen meille paljon tarkempia neurologisia diagnooseja lapsen oireista. Ja niin minusta tuli neurofysiologian päällikkö tämän tiimin kliinisellä osastolla. Pystyimme vihdoin käyttämään tätä teknologiaa auttamaan lapsia, joilla on aivotoimintahäiriö. Olen iloinen voidessani kertoa, että olemme juuri aloittamassa käyttämään tätä teknologiaa täällä Intiassa.

Haluaisin kertoa teille yhdestä lapsesta, jonka tarina kerrottiin myös ABC Newsissä. Seitsemänvuotias Justin Senigar tuli klinikallemme diagnosoituna erittäin vakavasti autistiseksi. Kuten useat autistiset lapset, hänen mielensä oli lukkiutuneena hänen kehoonsa. Oli hetkiä, jolloin hän kadotti itsensä muutamiksi sekunniksi kerrallaan. Lääkärit sanoivat hänen vanhemmilleen, ettei hän koskaan pystyisi kommunikoimaan tai vuorovaikuttamaan sosiaalisesti, ja hän luultavasti ei oppisi paljonkaan kieltä.

Kun käytimme uraauurtavaa aivosähkökäyräteknologiaa Justinin aivojen katsomiseen, tulokset olivat hämmästyttäviä. Kävi ilmi, että Justin ei melkein takuuvarmasti ollut autistinen. Hän kärsi aivoperäisistä kohtauksista, joita oli mahdotonta nähdä ulkoapäin, mutta jotka itse asiassa aiheuttivat oireita, jotka vaikuttivat autismilta. Kun Justinille annettiin kohtausta estävää lääkitystä, muutos hänessä oli hämmästyttävä. 60 päivän aikana hänen sanastonsa kasvoi kahdesta-kolmesta sanasta kolmeensataan. Hänen kommunikointinsa ja sosiaalinen vuorovaikutus parantuivat niin dramaattisesti, että hän alkoi käydä tavallista koulua, ja hänestä tuli jopa karatemestari.

Tutkimukset osoittavat, että 50 prosenttia lapsista, melkein 50 prosenttia lapsista, jotka on diagnosoitu autistisiksi, itse asiassa kärsivät piilevistä kohtauksista. Nämä kasvot kuuluvat lapsille, jotka olen testannut, ja joiden tarinat ovat kuin Justinin. Kaikki nämä lapset tulivat klinikallemme diagnosoituna autistisiksi, tarkkaavaisuushäiriöisiksi, henkisesti jälkeen jääneiksi, kielellisesti ongelmaisiksi. Sen sijaan meidän EEG-laitteemme paljasti aivoihin piiloutuneita hyvin rajattuja ongelmia, joita ei olisi mitenkään voitu havaita heidän käyttäytymistään arvioimalla. Aivosähkökäyrämittaukset auttoivat meitä antamaan näille lapsille paljon tarkemman neurologisen diagnoosin ja paljon kohdistetumman hoidon.

Liian pitkään kehityshäiriöiset lapset ovat kärsineet vääristä diagnooseista, kun heidän oikeat ongelmansa ovat jääneet huomaamatta ja niiden on annettu pahentua. Ja liian pitkään nämä lapset ja heidän vanhempansa ovat kärsineet turhasta ahdistuksesta ja epätoivosta. Elämme nyt uuden neurotieteen kautta. Kautta, jolloin vihdoin voimme katsoa suoraan, miten aivot toimivat reaaliaikaisesti ilman riskejä ja sivuvaikutuksia, ulkopuolelta, ja löytää todellisen syyn moniin kehityshäiriöihin lapsissa.

Jos pystyin inspiroimaan edes osan teistä yleisöstä tänään jakamaan tämän uraauurtavan diagnostisen lähestymistavan edes yhden kehityshäiriöisen lapsen vanhemman kanssa, niin ehkä silloin yksi arvoitus taas yksissä aivoissa tulee ratkaistua. Yksi mieli lisää pääsee ulos. Ja yksi lapsi, joka on diagnosoitu väärin tai jopa kokonaan ilman diagnoosia, pääsee vihdoin toteuttamaan itseään täysin rinnoin, kun hänen aivoillaan on vielä aikaa parantua. Ja kaikki tämä vain katsomalla lapsen aivoaaltoja.

Kiitos.

(Aplodeja)