Adam Savagen pakkomielteet

Noin neljä vuotta sitten New Yorker julkaisi artikkelin dodoluiden kätköstä, mikä löydettiin onkalosta Mauritiuksen saarelta. Mauritius on pieni saari Madagaskarin itärannikolla Intian valtamerellä ja se on paikka mistä dodo löydettiin ja tapettiin sukupuuttoon, kaikki noin 150 vuoden sisällä. Kaikki olivat hyvin innoissaan tästä arkeologisesta löydöstä, koska se tarkoitti, että voisi vihdoinkin olla mahdollista koota yksi kokonainen dodoluuranko.

Katsokaas, vaikka museoilla ympäri maailman on dodojen luurankoja kokoelmissaan, yhdelläkään -- edes Mauritiuksen luonnonhistorian museolla Maurituksen saarella -- ei ole luurankoa joka on tehty yhden dodon luista. No, tämä ei ole täysin totta. Itse asiassa British Museumilla oli kokonainen näytekappale dodosta kokoelmissaan aina 1700 -luvulle asti -- se oli oikeastaan muumioitu, ihoineen kaikkineen -- mutta jonkinlaisessa tilansäästöhuumassa he leikkasivat sen pään ja jalat irti ja polttivat loput roviossa. Jos käyt katsomassa heidän nettisivuaan nykyään, he listaavat nämä näytteet väittäen, että loput tuhoutuivat tulipalossa.

Ei aivan koko totuus. Oli miten oli. Artikkelin etusivulla oli tämä kuva, ja minä olen yksi niistä ihmisistä jotka ajattelevat, että Tina Brown oli mahtava tuodessaan kuvat New Yorkeriin, koska tämä kuva ravisutti maailmani täysin. Tulin pakkomielteiseksi tästä esineestä -- Tässä on enemmän kuin pelkkä kaunis valokuva. Värit, terävyysalue, näkyvät yksityiskohdat, metallilanka, jonka näette tuossa nokassa, mitä konservaattori käytti kootessaan luurankoa -- tässä on kokonainen tarina. Ja sitten ajattelin, eikö olisi hienoa jos omistaisin oman dodon luurangon? Naurua

Ja siis -- haluan huomauttaa tässä välissä, että olen viettänyt elämäni pakkomielteisenä esineisiin ja niiden kertomiin tarinoihin, ja tämä oli niistä viimeisin. Joten ryhdyin sitten etsimään -- jos joku möisi pakkausta, jonkinlaista mallia, jonka voisin hankkia löysin runsain määrin viitemateriaalia, paljon kauniita kuvia -- ei lykästänyt, en löytänyt dodon luurankoa. Mutta vahinko oli jo tehty. Olin tallentanut pari sataa kuvaa dodojen luurangoista "Luovat projektit" -kansiooni -- se on aivojeni säilö: kaikkea, mistä voisin olla kiinnostunut. Aina kun minulla on nettiyhteys, kanavallinen kamaa virtaa sinne, kaikkea kauniista sormuksista aina kuviin ohjaamoista. Avain, jonka Marquis de Lafayette lähetti George Washingtonille juhlistaakseen Bastiljin valtausta. Venäläinen ydinaseen laukaisuavain. Ylempi on kuva siitä, jonka löysin eBaystä; alempi on itse tekemäni, koska eBayn avain oli liian kallis. Stormtrooper -asuja. Keski-maan karttoja -- tuon piirsin käsin. Tuossa on dodon luuranko -kansio. Kansiossa on 17 000 kuvaa -- yli 20 gigatavua informaatiota -- ja se kasvaa jatkuvasti. Eräänä päivänä, muutama viikko myöhemmin, saattoi olla ehkä vuoden kuluttua, olin taidekaupassa lasteni kanssa olin ostamassa savityökaluja -- aioimme pitää käsityöpäivän. Ostin Super Sculpey -askarteluvahaa, vähän metallilankaa ja muita materiaaleja. Ja katsoin tätä askarteluvahaa ja ajattelin, ehkä, jep, ehkä voisin tehdä oman dodon kallon.

Tässä vaiheessa haluaisin huomauttaa -- en ole kuvanveistäjä; Olen kovan luokan mallintaja. Anna minulle piirros, anna rekvisiittaa kopioitavaksi, anna minulle nostokurki, rakennustelineet, osia "Star Wars"-elokuvista -- etenkin osia "Star Wars"-elokuvista -- voin tehdä näitä hommia päivät pitkät. Juuri niin elätin itseni 15 vuoden ajan. Mutta anna minulle jotain tällaista -- ystäväni Mike Murnane veisti tämän. Se on malliveistos Star Wars, Episodi II:een -- tämä ei ole minun juttuni, minä -- tämä on jotain mitä muut ihmiset tekevät -- lohikäärmeitä, pehmeitä juttuja.

Kuitenkin, tunsin että olin katsellut tarpeeksi kuvia dodojen kalloista voidakseni ymmärtää esineen topologian ja kenties kopioida sen -- eihän se voi olla niin vaikeaa. Ryhdyin siis katselemaan parhaita kuvia mitä onnistuin löytämään. Tartuin kaikkeen lähdemateriaalin ja löysin tämän viehättävän viitekuvan. Tässä joku on myymässä tätä eBayssä; se oli naisen -- selvästi naisen käsi, toivottavasti naisen käsi. Olettaen että se oli suurin piirtein vaimoni käden kokoinen, tein hieman mittauksia vaimoni peukalosta ja skaalasin ne kallon kokoihin. Suurensin sen alkuperäisen kokoiseksi ja ryhdyin käyttämään sitä kaiken muun viitemateriaalin kanssa, käyttäen sitä kokoreferenssinä laskelmoidakseni täsmälleen kuinka ison nokan tulisi olla, kuinka pitkä, jne.

Muutaman tunnin aikana lopulta saavutin jotain mikä oli itse asiassa melko kohtuullinen dodon kallo. En ollut aikeissa jatkaa, minä -- sehän on kuin, tiedättehän, voit siivota sotkuisen huoneen vain poimimalla tavarat yksi kerrallaan; et voi ajatella kokonaisuutta. En ajatellut dodon luurankoa; huomasin vain, että valmistettuani kallon, metallilanka, jota olin käyttänyt kannattelemaan kalloa, sojotti juuri siitä missä selkäranka olisi. Ja yksi niistä asioista, joista olen vuosien varrella ollut kiinnostunut ja pakkomieltynyt on selkärangat ja luurangot, joita olen kerännyt pari sataa. Ymmärsin selkänikamien mekaniikkaa sen verran että pystyin jossain määrin mallintamaan niiden toimintaa. Joten pala kerrallaan, nikama nikamalta, kokosin tieni alas. Ja niinpä päivän loputtua minulla oli kohtuullinen kallo, kohtalaisen hyvä selkäranka sekä puoli lantiota.

Ja taas, jatkoin etenemistä etsien lisää viitteitä, joka ikisen viitteen hitusen mitä vain löysin -- piirroksia, kauniita valokuvia, Tämä tyyppi -- rakastan tätä tyyppiä! Hän laittoi dodon jalkaluita skanneriin -- viivaimen kanssa. Tämä on juuri sitä tarkkuutta mitä halusin ja minä vain -- joka ikinen -- korvasin joka ikisen luun viimeistä myöten ja panin sen kasaan. Ja sanoisinko noin -- sanoisin noin kuusi viikkoa, viimeistelin, maalasin ja pystytin oman dodon luurankoni. Voitte huomata että tein sille jopa museokyltin, jossa on dodojen lyhyt historia. TAP Plastics teki minulle -- vaikken sitä kuvannutkaan -- museovitriinin. Minulle ei ole tilaa tälle kodissani, mutta minun piti päättää se minkä olin aloittanut.

Tämä itse asiassa edusti jonkinlaista muutosta minulle. Jälleen, kuten sanoin, elämäni on ollut lumoutumista esineisiin ja niiden kertomiin tarinoihin, sekä niiden valmistamista ja hankkimista, niiden arvostamista ja niihin uppoutumista. Tässä kansiossa, "Luovat projektit", on tonneittain projekteja, joita työstän paraikaa, projekteja jotka olen saattanut päätökseen, asioita jotka saattavat kiinnostaa minua jonakin päivä, asioita jotka haluan vain löytää ja ostaa ja omistaa ja -- katsoa ja koskettaa. Mutta nyt siellä oli mahdollisesti uusi kategoria asioista jotka voisin veistää se oli erilaista, että minä -- tiedättehän, minulla on oma R2D2, mutta se on -- rehellisesti, suhteessa veistämiseen, minulle tämä on helppoa.

Niinpä palasin takaisin ja selasin läpi "Luovat projektit" kansioni ja törmäsin Maltan Haukkaan. Okei, tämä on mielestäni huvittavaa: rakastua esineeseen Hammettin romaanista, sillä jos on totta, että ihmisiä on kahdenlaisia, chandlereitä ja hammettejä, olen itse ehdottomasti chandler. Mutta tässä tapauksessa, kyse ei ole -- kyse ei ole kirjailijasta, kyse ei ole kirjasta tai elokuvasta tai tarinasta, vaan esineestä itsestään. Tässä tapauksessa, tämä esine -- esiintyy joukkona -- joukkona tasoja.

Ensinnäkin, on esine maailmassa. Tämä on "Kniphausen Haukka." Se on seremoniallinen kaatoastia tehty suunnilleen 1700-luvulla ruotsalaiselle kreiville, ja on hyvin todennäköisesti esine josta Hammett sai inspiraation Maltan Haukkaan. Sitten on se fiktiivinen lintu, jonka Hammett loi kirjaansa. Sanarakennelma, moottori, joka ajaa kirjan juonta eteenpäin, kuten myös elokuvan, jossa jälleen uusi esine luodaan: rekvisiitta, jonka on kuvattava esinettä, jonka Hammett loi sanoista, joihin hän sai inspiraation Kniphauserin Haukasta ja joka esittää elokuvan haukkaa. Sitten on tämä neljäs taso, mikä on kokonaan uusi esine maailmassa: elokuvaan luotu rekvisiitta, luomuksen esittäjä, josta tulee itsessään kokonaan uusi asia, kokonaan uusi himon kohde.

Nyt oli aika tehdä hieman tutkimustyötä. Olin itse asiassa tehnyt jo tutkimuksia muutama vuosi sitten -- siksi kansio oli jo siellä. Olin ostanut jäljennöksen, hyvin kehnon jäljennöksen, Maltan Haukasta eBaystä ja ladannut tarpeeksi kuvia saadakseni kohtalaisesti viitteitä. Mutta sain selville tutkiessani asiaa eteenpäin, todella haluten tarkkoja viitearvoja, että linnulla oli -- yksi alkuperäisistä lyijylinnuista oli myyty Christie'sin taidehuutokaupassa vuonna 1994 niinpä otin yhteyttä antikvaariseen kirjamyyjään, jolla oli alkuperäinen Christie'sin katalogi ja siitä löysin tämän suurenmoisen kuvan, joka sisällytti viitteen linnun mitoista. Onnistuin skannaamaan kuvan ja suurentamaan sen tarkalleen oikean kokoiseksi.

Löysin toisen viitteen. Avi [Ara] Chekmayan, toimittaja New Jerseystä, löysi tämän hartsista tehdyn Maltan Haukan kirpputorilta vuonna 1991 vaikkakin häneltä kesti viisi vuotta todentaa tämä lintu aidoksi -- huutokauppaajan tavaraselosteista, koska siitä on ollut paljon kiistelyä. Se oli tehty hartsista, mikä ei ollut kovin tavallinen materiaali rekvisiitoissa sen aikakauden elokuvissa. Mielestäni on huvittavaa, että häneltä kesti hetki sen todentamiseen, sillä kun itse näen sen tähän verrattuna, voin sanoa -- se on oikea, se on ihka aito se on tehty täsmälleen samasta muotista kuin tämäkin. Tässä, koska huutokauppa oli todella kiistanalainen, Profiles in History, huutokauppa joka myi tämän -- luulen että se oli vuonna 1995 noin 100 000:lla dollarilla -- he sisällyttivät -- voitte nähdä sen täällä alaosassa -- ei pelkästään etupuolen kuvaa, mutta myös kuvat sivusta, takaa ja toiseltakin puolen.

Siis nyt minulla oli kaikki topologia mitä tarvitsin jäljentääkseni Maltan Haukan. Miten se aloitetaan, miten aloitat jonkin tällaisen tekemisen? En oikeasti tiedä. Joten mitä tein, jälleen, kuten dodon kallolla, Suurensin kaikki viitteeni täysikokoisiksi ja ryhdyin sitten leikkelemään negatiivejä ja käyttämään noita sapluunoita viitteinä muodosta. Otin siis Sculpeyn ja muovasin siitä ison lohkareen ja muovasin sitä kunnes sain juuri oikeat profiilit. Sitten hitaasti, sulka sulalta, yksityskohta yksityskohdalta työskentelin ja saavutin -- työskennellen TV:n edessä -- ja Super Sculpey -- tässä olen istumassa vaimoni vieressä -- se on ainoa kuva jonka otin koko prosessista. Edetessäni saavutin melko kohtuullisen kopion Maltan Haukasta. Mutta jälleen, en ole kuvanveistäjä

ja siksi en tiedä paljoakaan niitä temppuja, tiedättehän, en tiedä miten ystäväni Mike saa kauniita, kiiltäviä pintoja askarteluvahallaan; minä en todellakaan saanut niitä aikaiseksi. Joten menin pajalleni ja muovasin sen ja valoin sen hartsiin, koska hartsissa saisin sitten takuulla sen lasisen sileän lopputuloksen. On monia eri keinoja täyttää ja saada hieno, sileä viimeistely. Minun mieltymykseni on noin 70 kerrosta tätä -- mattamustaa pohjamaalia. Suihkutin sitä noin kolmen tai neljän päivää ajan, se valuu hitosti mutta se antaa minulle hyvin, hyvin hienon pehmeän hiomapinnan ja saan sen lasisen sileäksi. Oh, viimeistelyyn käytin triplanollan teräsvillaa. Okei, paras asia sen saamisessa tähän vaiheeseen on, että koska elokuvassa, kun he vihdoin tuovat linnun esille lopussa ja asettavat sen pöydälle, he pyöräyttävät sitä. Joten pystyin kuvakaappausten ja pysäytyskuvien avulla varmistamaan. Ja seurasin miten valo osuu tähän, varmistaen että pidän valoa samassa asennossa, saan samantyyppisiä heijastuksia -- näin tarkka minä olen yksityiskohtien kanssa tässä asiassa. Päädyin tähän: Maltan Haukkani. Ja se on kaunis. Ja voin sanoa asiantuntevasti tällä hetkellä, kun sain tämän valmiiksi, kaikista saatavilla olevista kopioista -- ja niitä ei ole monta -- tämä on ehdottomasti kaikkein tarkin alkuperäisen Maltan Haukan malli, mitä kukaan on veistänyt. Alkuperäisen, minun täytyy kertoa teille,

veisti tyyppi nimeltään Fred Sexton. Tässä -- homma menee oudoksi. Fred Sexton oli tämän tyypin, George Hodelin, kaveri. Kauhistuttava tyyppi -- monien mukaan Mustan Dahlian murhaaja. James Ellroy uskoo, että Fred Sexton, Maltan Haukan veistäjä tappoi James Ellroyn äidin. Heitänpäs mukaan vielä oudomman jutun. Vuonna 1947, kun "Maltan Haukka" -elokuvalle kuvattiin omituista jatko-osaa, komediaa "The Black Bird", pääroolissa George Segal, Los Angelesin maakunnan taidemuseolla oli kipsivalos alkuperäisestä Maltan Haukasta -- yksi alkuperäisistä, luulen kuudesta, valoksesta -- varastettiin Museosta. Moni luuli, että se oli julkisuustemppu elokuvaa varten. John's Grill, joka oikeasti nähdään pikaisesti "Maltan Haukka" -elokuvassa, on yhä toimiva ruokapaikka San Fransiscossa, joka luki yhdeksi vakioasiakkaakseen Elisha Cookin , joka näytteli Wilmer Cookia elokuvassa ja hän antoi heille yhden oman, alkuperäisen valoksensa Maltan Haukasta. Se oli heillä kaapissa noin 15 vuotta, kunnes se varastettiin tammikuussa 2007. Vaikuttaisi siltä, että esineestä tulee haluttu vasta kun se katoaa toistuvasti.

Joten tässä minulla oli tämä Haukka ja se oli upea. Se näytti todella hyvältä, se -- se kesti tarkastelua erittäin hyvin, se oli parempi kuin mitään, mitä voisin saavuttaa tai hankkia maailmassa. Mutta minulla oli ongelma. Ja se ongelma oli: halusin esineen kokonaisuuden, halusin esineen painon. Tämä esine oli tehty hartsista ja oli liian kevyt. Netissä on tämä ryhmä jossa käyn tiuhaan. Se on ryhmä rekvisiittahulluille kuten minulle, nimeltään Replica Props Forum. Siellä on alan harrastajia, jotka vaihtavat tietojaan, rakentelevat ja matkailevat elokuvien rekvisiittojen innoittamana. Kävi ilmi, että yksi tyyppi sieltä, ystäväni jota en ole oikeastaan koskaan tavannut, mutta ystävystynyt rekvisiittakauppojen ansiosta, oli paikallisen valimon johtaja. Hän otti oman Haukkani ja teki siitä vahavaloksen pronssista. Tässä on se pronssivalos jonka sain takaisin. Ja tämä on, muutaman happoetsauksen jälkeen, se mihin päädyin.

Tämä -- tämä on äärimmäisen tyydyttävää minulle. Taidanpa -- panen sen tuonne myöhemmin tänä iltana, ja voitte ... haluan että te poimitte sen ylös ja tunnustelette sitä. Haluan teidän tietävän -- miten pakkomielteinen minä olen. Tämä projekti on vain minulle itselleni, mutta silti menin niinkin pitkälle, että ostin eBaystä vuoden 1941 Kiinalaisen San Francisco -lähtöisen sanomalehden, voidakseni kääriä linnun asianmukaisesti ... kuten se on elokuvassa. Naurua Jep, tiedän! Naurua Suosionosoituksia Tuosta voitte nähdä, se painaa noin 12 ja puoli kiloa. Puoliksi niin painava kuin koirani, Huxley.

Mutta siinä on ongelma. Tässä on viimeisin Haukkojen kehitys. Vasemmalla on täysi roska -- jäljennös jonka ostin eBaystä. Siellä on minun jokseenkin pilattu vahahaukkani, koska minun piti saada se ulos muotista. Siellä on ensimmäinen valokseni, master ja pronssinen versioni. On eräs asia mikä tapahtuu kun muovaat ja valat asioita, mikä on, että joka kerta kun peität sen silikonilla ja valat sen hartsiin, menetät hieman tilavuutta, menetät hieman kokoa. Kun minä pitelin pronssista versiota vahaversiota vasten, se oli noin kaksi senttiä lyhyempi. Jep, ei, oikeasti, se oli kuin aah -- miksen muistanut tätä? Miksen tehnyt siitä alusta alkaen suurempaa? Joten mitä teen? Keksin kaksi vaihtoehtoa. Yksi, voin tulittaa sitä saamarin laserilla, jonka olen jo tehnyt tehdäkseni 3D -skannauksen -- minulla on 3D -skannaus tästä Haukasta. Olin päätellyt tarkan kutistumisen määrän vahaversiosta pronssiseen versioon ja suurentanut sen tarpeeksi isoksi tehdäkseni 3D mestari litografia version tästä, jonka viimeistelen ja sitten lähetän muotintekijälle ja sitten teetätän sen pronssiin. Tai --

on muutamia ihmisiä jota omistavat alkuperäisiä ja olen yrittänyt ottaa heihin yhteyttä ja tavoittaa heidät, toivoen että he antaisivat minun viettää muutaman minuutin yhden aidon linnun parissa, ehkä ottaa kuva tai jopa vetää esiin kannettava laserskannerini jonka satun omistamaan, se mahtuu muropaketin sisään, saisin ehkä, edes koskettamatta heidän lintuaan, vannon, täydellisen 3D skannauksen. Ja olen jopa valmis allekirjoittamaan sivuja jotka sanovat etten anna koskaan kenenkään muun saada sitä, lupaan. Annan heille yhden jos he haluavat. Sitten, ehkä sitten saavutan tämän harjoituksen päätöksen. Mutta oikeastaan, jos ollaan rehellisiä, täytyy myöntää, että harjoituksen päätöksen saavuttaminen ei oikeastaan koskaan ollut sen tarkoitus, eikö? Kiitos.